Pää pyörällä

Kyse on siis pyöristä, polkupyöristä ja pyöräilystä. Sanonta "pyörällä päästään" viittaa myös muuhun, joskin minulla on kokemusta siitäkin.

Kuvassa poseeraa polkupyöränsä kanssa valokuvaajalle pappani; äitini isä, joskus 1930-luvulla. Kuva on otettu Kokemäellä, josta hänen sukunsa oli lähtöisin. Polkupyörä oli 1930-luvulla, onnellisina vuosina ennen sotia, "kova juttu". Niitä ei ollut jokaisella, niin kuin autoja nykyään on jokseenkin kaikilla, varsinkin suurten kaupunkien ulkopuolella elävillä ja asuvilla.

Polkupyörä oli 50-90 luvulla itsestäänselvyys, välttämättömyys joka oli melkein jokaisella, riippumatta siitä millä välineellä muutoin matkansa teki. Se oli ja on vieläkin varakulkuneuvo jolla pääsee vähän matkaa jos auto ei käynnisty, tai ei jostain syystä voi sitä käyttää.
Käveleminen on kaupunkikeskustoissa asuvia lukuunottamatta useimmille käsittämätön liikkumistapa.
Tässä toisessa kuvassa pappani oikealla, ja veljensä. Taustalla melkoisella varmuudella Kokemäen kirkko. Niin tässä kuin ensimmäisessä kuvassakin huomio kiinnittyy huoliteltuun pukeutumiseen.
Pukeutumismuodin ja -tapojen lisäksi mielenkiintoisia ovat pyörätkin. Vanteet ja lokasuojat puuta, satulat jousitettuja. Runkojen perusidea ja -malli on ajaton.

Kuva jonka skannasin vuosia sitten perintöalbumista, hätäisesti ja laatua kummemmin ajattelematta. Pappani on kuvassa neljäntenä oikealta. Kuva on jatkosodan ajalta, jossa hän oli polkupyöräkomppaniassa tai -patalijoonassa. Terijoella suorittamansa varusmiespalvelus tai sotaväki, kuten silloin asiaa kutsuttiin venähti pitkäksi, niin kuin monella hänen ikäluokassaan.

Nykypäivään

Tweed Ride: tapahtuma jossa ajellaan vanhoilla polkupyörillä, niiden ajan mukaisessa asussa. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa. Asetuin kuvaamaan ohi ajavia tapahtumaan osallistuvia. Tein kuvan mustavalkoiseksi, vaikka alkuperäiset ovat värillisiä digejä.

 Muutama sekunti aiemmin, samasta kohdasta.

 Ennnen ajon alkamista oli tilaisuus nähdä vanhoja hienoja "veloja" lähempää.

Viikkarin kesätapahtumassa 50-luvun alun Crescentillä, jonka löysin kirpputorilta. Tämä pyörä on jo itseltäni edesmennyt; myin sen tilanpuutteen vuoksi.





Pyöräkellarimme Kiertokadulla, josta (kadulta, ei pyöräsuojasta) muutimme nykyiseen asuntoomme Toejoelle. Etualalla Helkama Oiva, joka minulla oli vähän aikaa, ja jolla varmaankin ajoin kaikista pyöristäni vähiten. Lienee raskain poljettava mitä on kuunaan tehty. Armeija käyttää näitä. Kestäviä ja yksinkertaisiahan ne ovat, mutta muuten aivan kamalia vehkeitä. Oivan takana edellisessä kuvassa esiintyvä Crescent.

Riisuttu lastenkuljetuskärry, jolla on oma käyttötarkoituksensa. Sininen Tunturi on nähnyt paljon asvalttia ja jonkin verran soratietäkin. Kävin sillä koulua 1970-80 luvun taitteessa. Silloin olivat naistenpyörät muotia nuorison keskuudessa. Kun mopo ja moottoripyörä tulivat kuvaan mukaan, pyörällä kulkemiseni loppui siihen paikkaan. Pyörä siirtyi äitini käyttöön ja hänen aiempi, 30 vuotta palvellut Crescenttinsä pääsi lepoon.
Äitini ajoi tuolla 30 vuotta, työmatkojaan ja eläkkeelle päästyään vielä kauppareissuja. Renkaita, ketjuja ja keskiöitä on kulunut vuosien varrella melkoinen määrä, satulakin on vaihtunut useampaan kertaan. Mutta runko polkimineen ja lokasuojineen sekä emäputkineen ovat alkuperäiset.
Takapyörä meni juuri uusiokäyttöön toisen saman kokoisen pyörän tarpeisiin.
Sarvessa roikkuu tyypillinen vaijerilukko joka on myyvyyden lisäämiseksi tehty itseään vahvemman oloiseksi. Avain on hukassa, joten se sopii hyvin somisteeksi puutarhakoristeellemme.

Ajopyörä. Olisikohan ollut 1996, kun tilasin Hobby Hall:ista (postimyyntiliike) tämän "pösön".
Kiinnostuin pikku hiljaa maastopyöristä, ja kokeiltuani työkaverini vastaavaa, kiinnostuin vielä enemmän. En ollut ajanut polkupyörälä 15 vuoteen, mutta tämän kanssa ajoin senkin ajan edestä.
Ajoin tämän loppuun.  Rattaat, ketjut, ja vaijeritkin olivat täysin palvelleet kun pyörä päätyi romulavalle. Alumiinirunko oli tuolloin arvostettu, mutta melko pian tuli muotiin teräs. Nykyisin puhutaan jo hiilikuidusta, mutta alumiiinikin on kokenut uudelleenpaluun varsinkin maastopyörien runkomateriaaliksi.

Meni jälleen melko pitkä aika, ennen kun hankein pyörän aktiivikäyttöön. Tämä hybridi oli kotoisin samasta postimyynnistä kuin pösökin. Rengaskoko kasvoi ja käyttö suuntautui yhä enemmän maantielle. Hybrideiksi nimitetttiin näitä tyylikkäitä, mutta oikeastaan mihinkään hyvin sopivia pyöriä.
Tämä pyörä varastettiiin. Oli lukittuna tuolla kuvassa näkyvällä vaijerilukolla  Kiertokadun asuntomme autotalliluiskan kaiteeseen. Kaupunkipyöränä hyvin toimineen pyörän häviäminen otti kyllä aivoon. Sen oppi, ettei tuollainen markettilukko ole varkaalle edes hidaste.
Mikään lukko ei ole este pyörän häviämiselle, mutta lukitustapa saattaa auttaa säilyttämään pyörän. Lukitus kannattaa tehdä mahdollisimman korkealle, jotta varas ei saa otettua maasta tukea pulttisaksilleen. Lisäksi pyörä kannattaa lukita useammalla, erilaisella lukolla. Ja kiinteään rakenteeseen. Ei edes irtonaiseen pyörätelineeseen, joka lähtee kaikkine pyörineen varkaiden kuorma-autoihin.

Tuolla aiemmin noitumani Oiva vaihtui pari vuotta sitten tällaiseen citypyörään, jonka kanssa ajoni ovat jääneet melko satunnaisiksi.
Pyöräilyharrastuksen elvyttäminen ei tällä onnistunut. Vaikka pyöräilyliikunta onnistuu millaisella pyörällä tahansa, ei välineen toimivuus ja käyttömukavuus ole yhdentekevä asia.
Viime aikoina (lopputalvi ja kevät 2019) Marano on toiminut vaimoni kauppa- ja työmatkapyöränä, josta satulan korkeuskin kertonee.
Pyörä on itselleni pieni rungoltaan ja rengaskooltaan, mutta tiedostin sen sitä hankkiessani.

Tuore kuva, eiliseltä (6.5.2019. Sain hankittua jo jonkin aikaa harkitsemani ja haaveilemani "loppuelämän pyörän" Kuvassa vielä täysin ajamaton "sähkömaasturi", jonka akku on ensimmäistä kertaa latautumassa.  Tätä kirjoitettaessa sillä on jo ensimmäinen lenkki tehty. Lyhyehkö 9 km totuttelu uuteen asiaan ja ajotapaan. Samalla pistin sen kuitenkin heti melko lujille, ajamalla Porin Ruosniemen hiihtokeskuksen rinteen sivustan pururadan jyrkimmät mäet läpi.

Kuljetustelineitä ja pyöräparkkeja

Antiikkipyörä hyvin tyypillisessä, vetokoukkuun laitettavassa telineessä. Kuvan ottamisen jälkeen laitoin tietysti pyörän remmeillä kiinni telineeseen.

Mutta kun nykyisessä autossani (Citroën C2) ei ole - eikä tule vetokoukkua. Ratkaisu löytyi Thule:lta. Joskin melko hintava, mutta vetokoukku olisi ollut vielä kalliimpi. Kuva pyöräkaupan pihalta: 6.5.2019

Ajellessani kaupungilla, kiinnitin  huomiota pyörätelineisiin Porin keskusta-alueella. Niiitä on monen näköisiä ja tapaisia. Sopiva ja varma löytyy varmasti.,

Olen aina tykännyt pyöristä, pyöräilystä, ja pyöräilijöistäkin kuvauskohteina.

Illemmalla - ensimmäisen pidemmän lenkin jälkeen

Ensimmäinen päivä tai ilta meni pyörää ihmetellessä, ja pienen tuntuman ottamisessa (pistin ketjut heti koville, Ruosniemen hiihtokeskuksen pururadoilla, 9 kilometrin pätkällä)

Tänään sain loputkin romppeet asennettua; lokarit ja lukkotelineen. Lähdin Porinmetsään, Katinkuruun. Siirtymätkin pyörällä kun lähtöpiste lähellä, kaupungin toisella puolella. Siis Porin kaupunkialueen. 

 

Kävin toissapäivänä ulkoilemassa aivan Porinmetsän "alkupäässä" olevan lammen nurkilla. Lentokentän ja maauimalan välissä

Tänään: Isomäestä lähtevän Katinkurun lenkin varrelta. Porinmetsäksi kutsutulla alueella on reittejä pilvin pimein. Valitsin ensimmäiselle käynnilleni helpoimman reitin; ulkoilutien. 

Kääntöpisteessä: Katinkurun ampumakeskuksen kahviolla. Olen viettänyt aikoinaan paljon aikaa tässä kahvilassa, harrastaessani trap-ammuntaa. 

Toinen pysähdys paluumatkalla Kirjurinluodolla. 

Jonkinlaisena tilastofriikkinä . . .    kuvasin trippimittarin lukeman jotiin palattuani.

Kännykässä statistiikasta ja sen tallentamisesta vastaa Sport Tracker niminen "appi"

..