Toisin merel tuulee

Tammikuun viimeinen viikko, ellette ole sattuneet huomaamaan. On perin lohdullista, että kolmen päivän kuluttua on helmikuu, ja sen jälkeen ei ole kuin yksi täysi (maalis)kuu ja ollaan keväässä. 
Mutta talvihorrosta on vielä jäljellä.
Blaablaablaa..... 

Luen parhaillaan kirjaa: Kertomusten Reposaari. Samalla kirjastoreissulla tuo toinenkin. Reposaarikirja on Satakunnan museon julkaisema, ellen väärin muista. Mukavaa luettavaa, ja melko monta uuttakin asiaa minulle. Joitakin osuuksia olen hyppinyt yli, tai lukenut vain sieltä täältä. Mutta jotkut puolestaan kokonaan.  Viimeiset sivut ovat menossa, ja lopussa on määritelmiä Reposaarelaiseksi tulemisesta tai sellaisena olemisesta. Kertouskirjasta kun on kyse, niin määritelmät ja katsantokannat vaihtelevat laidasta laitaan, kertojasta tai haastatellusta riippuen. 
Ääripäinä ehdoton syntyperän edellytys, jopa saaressa syntyminen. Toisessa "päässä" riittää se että ajattelee Räpsöötä, vaikkei täällä kävisikään. 

Tässä yhteydessä pitää mainita, että olen alkanut inhota sanaa edes. Ellen ole aiemmin sitä ottanut puheeksi. Somekeskusteluissa esiintyy hyvin usein sana edes, kun todetaan tai kysytään onko jokin tai joku edes jotain, tai onko jotain edes tapahtunut. Jossain tapauksessa se sopii lauseeseen, jossain yhteydessä. Mutta kommentissa se vaikuttaa usein vähättelyltä tai vittuilulta. Niin kuin kohde jolle vastataan tai kommentoidaan, olisi joku kusipää joka ei tiedä "mistään mitään".  No; se siitä, tulipa sanottua. Vaikka ajattelin että nyt tulee postaus, jossa en motkota mistään. 

Kirjoitin tammikuun 11:n kirjoituksessani Eeli Jaatisen postikorteista. Palaan aiheeseen vielä vähäsen, kun postiluukustani tipahti eilen neljä hänen maalaamaansa korttia. Löysin ne Facebookin vanhojen postikorttien ryhmästä. Kyseessä Satakuntalaisia sananparsia- sarjan kortit, mutta ilman sananparsia. Korttien alaosat ovat valkoiset. Joko sananparsiosuus on jäänyt vahingossa pois, ja on tullut eräänlainen virhepainama tai -painamattomuus. Tai alue on jätetty tarkoituksella tyhjä. Postikorttitutkimusta vakavissaan harjoittaneiden mukaan kyse on vahingosta, ja hiukan harvinaisemmista korteista.
Ylläoleva yksi neljästä nyt löytämästäni ja ostamastani. Niitä olisi ollut enemmänkin tarjolla, mutta valitsin selllaiset, joista minulla on ennestään "sananparsi-versio". Tätä minulla ei kuitenkaan ole tekstillisenä, mutta halusin sen "kaiken varalta", jotta saatan hommata sille parin. 

Tätä minulla ei siis ole tällaisena kokoelmassani, mutta löysin kuvan jossa tuo hyvä sanonta. 
Nykyaikana sen voisi tosin muuttaa muotoon jossa akkojen tilalla olisi ilmatieteiden laitos tai Foreca. 

Viikon varrelta - kuvia epäjärjestyksessä

Tällaiset kuvaparit ovat aina virkistävää katseltavaa. Sama paikka, toinen vuodenaika.
Satamapuiston alussa, Eikanpuiston / aukion laidalla. Oikealla loma-asuntomessualuetta; Reelinki. 
 

Tammikuinen pilvinen päivä takarannassa. Olisi ollut pari auringonlaskuakin, mutta en viitsinyt. 
Katsokaa niitä somesta

Tee-se-itse-trimaraani. Ja jätä se jäihin talvehtimaan. Kännykkäzoomi. Taustalla Tahkoluodon voimalaitos, kelluva huvila ja pari proomua kuvan reunalla. 

Aluevaalien äänestyspaikkana Räpsöön kirjasto. 

Sääkuvaa ja matalapaineen kyttäystä. Kameran malli kuvassa, jotta muistaisin tai tietäisin. 

Kävi niin että liukueste oli irronnut, ja huomasin tapahtuneen vasta puoli kilometriä myöhemmin. Palasin takaisin päin, ja vajaan puolen kilometrin päässä huomaamispaikalta se oli jo näin. Kiitokset huomaavaiselle, aurausmerkin nokkaan nostajalle. Se kävi äkkiä. 

Välttyäksenivaste'edes irronneen liukuesteen perässä edes-takaisin karaamiselta, pistin niihin karkuremmit. Valokuvaus-niksipirkka-tarkoituksiin hankkimani poninhäntälenksut (tai miksi noita kutsutaankaan) saivat hyötykäyttöä tälläkin tavalla. . . .

Jossain kannonnokassa tai kylmällä kivellä saattaa olla ikävä repiä suojaa takaisin paikalleen. Piukat kun ovat.  Seisaaltaan se ei ainakaan minunkaltaiseltani rapakuntoiselta ja kankealta äijältä onnistu. 

Hiusasioissa minulla ei hiuslenksuilla / lenkeillä ole käyttöä, kun hankkiudun noin kuukauden välein tukastani eroon. Niin toissapäivänäkin, kun tuntui taas että päässäni on karvalakki - yölläkin. 

Millin sänki jää, kun en viitsi loppuja höylätä. Tällainen instakuva täytyy tietenkin pistää, mutta siinä on tukattomuuden lisääksi sanomana myös menettelytapa jota leikkuussa käytän. Kännykässä näkyy taustalla olevan videokameran ottama kuva. Eli digitalinen taustapeili. Lamppu on valaisuväline. Peilin päällä leikkuukone, jonka soisin päästävän savut joko ennen hommaan ryhtymistä tai sen jälkeen. Olisi harmillista jos se päättäisi hajota siinä vaiheessa kun tukkaa on puoli päätä jäljellä. 

70-luvun Tokyo clock- patterivekkarin fosforit. Ajankuluksi pimeähköä videokuvaamistsa. Video meni Youtubeen, ja nähtävissä tässä linkissä.  

Pitkästä aikaa: laivabongausta. Pakotin itseni kävelylle lontoonrantaan, murtajan juureen. Sää oli mikä oli, ja kuvakin on mikä on. Mutta liikun mieluummin pilvisellä kuin aurinkoisella säällä. 
Laiva- ja rantakuvakansio löytyy facealbumneistani. 

Jäätilanne suojanpuolella, Kaupparannan edustalla on ollut vaihteleva. Jäätä on tullut ja mennyt. Varvin kohdalla kuitenkin pilkittäväksi asti. Avoveteen matkaa 30-40 mertiä. 

Niin kuin aina, joku jää jäljelle vaalien jälkeen. Valta kuuluu kansalle; lukee tuosssa taulussa. 

Verivaahtera Junnilassa - tammikuussa . . .

ja verivaahtera Junnilassa - viime kesäkuussa

Lopuksi: homoeroottinen paniikki

Yle Areenan FB-sivulla oli tällainen kysymysjulkaisu: 

Suorat kopiot:

"Oletko katsonut Mieheni vaimo -sarjan? Kumman elämän valitsisit, jos olisi ihan pakko: Katrin vai Evelinin? 

Mieheni vaimo -sarja kertoo tarinan kahdesta tavallisesta naisesta, joiden elämät muuttuvat yhdessä hetkessä. 47-vuotias Katri asuu teini-ikäisen poikansa Aleksin kanssa Helsingissä. Katri on naimisissa Tallinnassa vaatealan yritystä johtavan Ahdin kanssa. 28-vuotias suomalais-virolainen Evelin asuu Tallinnassa yhdessä 8-vuotiaan tyttärensä Ailen ja avopuolisonsa Ahdin kanssa.

Ahti saa sairauskohtauksen matkalla Tallinnasta Helsinkiin ja hänet viedään hoitoon. Sairaalassa Katri ja Evelin kohtaavat ja miehen kuoleman myötä hänen liki kymmenen vuotta jatkunut kaksoiselämänsä paljastuu.

Tunteikas draamasarja Mieheni vaimo katsottavissa Yle Areenassa  "

Vastasin totuudenmukaisesti, niin kuin asian koin:

"Katsoin eilen melkein putkeen koko sarjan. Nähtyäni sarjan ilmestymisen aikoihin somekeskustelussa (naisten) kommentteja, että sarja on tehty naisille ja naisten ajattelutavalle, ajattelin että olkoon sitten katsomatta. Mutta katsoin kuitenkin, ja kannatti. Oikein hyvä ja mukaansa tempaava sarja. Varauduin suomalaisten sarjojen äänipuutteellisuuksiin, katsomalla luurit päässä ja riittävällä voimakkuudella, joten ei ongelmaa saada selvää repliikeistäkään. 

Ja valitsisin puitteidensa puolesta hienon Katrin elämän, mutta muokkaisin sen mieleisekseni."

Sitä seurasi erään "kalevin" kommentti:

"Sateenkaarimiehet pystyy varmaankin samaistumaan naiseen täydellisesti, itse en sellaiseen heterona kykene, enkä tunne siihen minkäänlaista tarvettakaan. Ainoa henkilö johon voisin samaistua sarjassa on Viron tehtaan johtaja vai mikä hänen tittelinsä nyt olikaan."

[lainausten loppu]

Lisäksi samansisältöinen paniikki-yksityisviesti eräältä toiselta huolestuneelta.

Heille iski homoeroottinen paniikki. Minulle ei. Ei edes trans-eroottista. 

Viikko on ollut sosiaalisen median käyttöni suhteen haastava. Mutta olen onnistunut pitämään sormeni irti näppäimistöltä, ja tyytynyt kiroilemaan ääneen huushollissani. Koneelle ja seinille. Se on oikeastaan hyvin antoisaa, kun elelee itsekseen ja naapurit ovat melko huonokuuloisia, sekä asuntoni fyysinen sijainti talon arkkitehtuurissa. Äänentasokin jolla kiroilen, on maltillinen. Jos olisin kirjoittanut ajattelemani ja kiroilemani kommenteiksi, minut olisi bannattu "facesta" ainakin viikoksi, ja 3/4 kaverilistallani olevista olisi potkinut minut facestaan. Vaikenaminen on platinaa, kommenttien kirjoittaminen meltorautaa. 
En haudo kostoiskua ylempänä asuvalle kanta-astujallekaan, joka pakkaa herättämään minut poljennollaan joka arkiaamu vähän ennen seitsemää.  Nostan hattua suoritukselle, kun ottaa huomioon 32neliömetrin ala jolla sen saa toteutettua niinkin tehokkaasti. Kerrostaloasuminen on asumismuoto josta pidän, ja pystyn elämään sen ominaisuuksien kanssa hyvin. 

Nyt pitää rientää noutamaan. Pyykit pesutuvasta, rummusta. Oli sellainenkin aamupäivä. 

Hyvää alkavaa viikonloppua.... 
mitä huomiseen (29.1.) Verneriksi nimettyyn myrskyyn ja pyryyn tulee, niin Porin ja varsinkin Räpsöön osalta .. ...    En usko. 

Räpsöössä:  28.1.2022

____

___

__

_

-

.

( )( )

Siedätyshoitoa ja tunnustuksia

Ajattelin kuluneen viikon aikana useasti, kirjoitanko vai en. Pistänkö blogin jopa tauolle joksikin aikaa, kunnes kevät koittaa ja itsekin herään. Tammikuu on mikä on, mutta voiton puolella jo. Helmikuussa voi ajatella että seuraava on jo maaliskuu, jonka jälkeen pärjää jo hyvin. 
Olen aina jumittanut ja inhonnut tätä sydäntalvela, tai mikä se onkaan. En mikään erityinen kesäihminen ole, mutta silloin on kutenkin vapaanpaa kuin näinä härkäviikkoina. 

Talviuniset päiväni koostuvat tai korostuvat rutiineista, jotka toistuvat aamusta ja päivästä toiseen. Aamut ja aamupäivät ovat aktiivista aikaa. Iltapäivällä liike lakkaa. Riippuu säätilasta, lähdenkö ulkoilemaan vai jääkö se ruokakaupassa käymiseen. Onneksi ruokakauppani on kadun toisella puolella, ja asiointiin menee noin vartti kaikkineen. 

Olen yrittänyt harjoittaa siedätystä - siedätyshoitoa ulkoilemattomuuteeni, mutta huonolla menestyksellä. Se olisi tärkeää, mutta laiskuuteni vie voiton. Kuun alkupuolella taisi olla liian kylmä, sitten oli liian liukasta. Sen jälkeen alkoi tuulla kylmästi ja huonosta suunnasta. Joku Kekkonen ja pari muutakin urheilu- ja ulkoiluintoilijaa on saarnannut, että kaikki säät ovat ulkoilusäitä ja syyt olla menemättä ovat tekosyitä. Paskan marjat; tulkoot tai menkööt tuonne rantaan tai tuulitunnelikaduille tarpomaan, kun on enemmän kuin 5 astetta pakkasen puolella, tuulee enemmän kuin 10 metriä sekunnissa milloin mistäkin mutta varsinkin pohjoisesta, ja meri lisää reseptiin 80% kosteuden, ja lopulta sataa kuuluisaa jäätävää tihkua. Vaatetta päälle, alle,  ja huppu päähän: Niin varmaan joo. 

Liikkumisen ja raittiin ilman saamisen lisäksi, olen enemmän tai vähemmän kartuttanut kuva-arkistoani vakiopaikoillani, joista taisin kertoa edellisessä postauksessani. Auringon nousuja ja laskuja, allokkoa ja tyrskyä; onhan niitä nyt kuluneen kuukauden aikanakin jokunen tullut "talteen". Mutta julkaiseminen esimerkiksi somessa on alkanut jotenkin tympiä. En ole siellä vallitsevaan kuvavirtaan tympääntynyt, mutta itseltä on motiivi aika pitkälti kuivahtanut. Kun ei mitään erityistä ole tullut näköpiiriin. 

Siedätystä - osa 2

Idea blogikirjoituksen otsikoksi ja pohja-aiheeksi välähti juodessani aamun ensimmäistä kahvimukillista, ja somea selatessani vastaan tulleesta viihdeuutisesta. Toimittajaksi itsensä nimeämä Emmi Nuorgam- niminen naisoletettu ihminen oli tullut esille julkisuuteen, pitääkseen julkisuutensa voimassa. 

Sen lisäksi tämä tai hän päivittää uutisessa parisuhteensa seksinharjoittamisfrekvenssiään harvalukuisista sessioista avoimeen suhteeseen ryhtymiseen. Uutisessa mainostetaan uutta ohjelmasarjaa, jonka Suomen Yleisradion televisiotuotanto-osasto on laittanut kokonaisuudessaan suoratoistopalveluunsa, eli Yle-Areenaan katseltavaksi. Kyseinen sarja on ilmeisesti tooosi-teeveetä, mikä on trendikästä ja tätä päivää. 

Aion katsoa tuota ohjelmaa, saadakseni tai lisätäkseni näkökulmaa. Yhden sortin siedätyshoitoa sekin. Vaikkei kaikkea tarvitse sietää, on ellei muuta niin ihan mukava kiusata itseään. Menemällä niin kuin muodikkaasti ilmaistaan; mukavuusalueensa ulkopuolelle. Katson paljon dokumenttiohjelmia; historiaa, taidetta, sotaa ja muuta sellaista. Jostain syystä vain vähän luonto-ohjelmia. 
Tulin katsoneeksi dokumentin ruotsalaisesta kuuluisasta imastoaktivistista: Greta Thunbergistä, joka tuli tunnetuksi ja jonkin verran vihatuksikin lausuttuaan: "Kuinka te kehtaatte!"
Tämä 16 vuotiaana tuon ja paljon muutakin päästelleen nuoren habitus ja ajatusmaailma ärsytti minuakin, ja ajatus katsoa joku puolitoistatuntinen ohjelma hänestä olisi ollut vuosi pari sitten minulle melko mahdoton.  Katsoin ohjelman eilen ja siitä innostuneena yritän tuota Nuorgamiakin, ehkä huomenna. Ajatusmaailmani ilmastonmuutokseen tai kasvissyömiseen ei Gretan ajatusmaailmaan tutustumisen myötä miksikään muutu. En koe herätystä denialismistani, ja jatkan boomerina. Siedätys henkisellä tasolla, käytännön tekemisen miksikään muuttumatta, on kuitenkin havaittavissa ja ihan avartavaa. 

Kuvavirtaa ja päivänkulkuja

Moni on siirtynyt tässä vaiheessa nettiselailuaan jo muualle, tai painanut puhelimessaan paluu-nappia. 
Siitä huolimatta laitoin julkaisun alkuun tekstiä, enkä heti kuvaa. On heitäkin, teitäkin jotka pystyvät lukemaan kirjoitustakin, eivätkä jatka eteenpäin - muualle kolmessa sekunnissa, mikä on ajallinen kipuraja sille että kiinnostus pysyä sivulle säilyy. 
Mutta ei hätää. Tyypillinen osuus alkaa tästä. Kuvia viikon varrelta, ehkä edelliseltäkin. 

Päädyin hankkimaan ulkoilukenkiini liukuesteet, piikit tai nastat -miksi niitä kutsutaankin. Olen ollut sellaisten suhteen penseä tai ennakkoluuloinen. Etten minä sellaisia, vaan odotan sopivia kelejä ja menen lenkilleni vasta sitten kun se sopii. Mutta ulos teki ja tekee kuitenkin mieli, ja päädyin tilaamaan, kun eivät hinnan kiroissa ole. 
Kuva on pyörätalliksi muodostuneesta autotallistamme. Fillarini viettää talvilepoa, kuvassa taustallla kolmas oikealta -tai vasemmalta.
Ähelsin liukuesteet kenkiin, siirryin niine kaikkineen talliin ja pistin jalkaani. Siitä oli hyvä lähteä maisemaan. Saavat olla nyt kenkiin kiinnitettyinä pyöräilykauden alkuun ja kevääseen saakka. Ovat ensinnäkin melkoisen piukat laitettavat, ja toistuva irrottaminen ja takaisin laittaminen rikkoo ne kuulemani mukaan ennen pitkää. 
Huushollissani en viitsi kenkiä piikkeineen jalkaan laittaa, jottei lattia vaurioidu. Rapun kivilattia on piikkien alla liukas, enkä halua sitäkään vahingossakaan naarmuttaa. 

Eka lenkki, vajaa neljä kilometriä vaihtelevilla ja monenlaisilla alustoilla tuli tehtyä. Yllätyin, kuinka hyvät ja asiansa ajavat ne olivat ja ovat. Pitivät jäisellä kalliollakin hyvin. Paikassa jossa olisi ilman niitä ollut mahdoton liikkua. Saaresta löytyi sulaa asvalttiakin, matkani varrella. Ne eivät olleet siinäkään liukkaat. Kauppaan en noilla mene. Sille liikkumiselle riittävät tavallisetkin. 

Kävin kirjastossa, hakemassa sinne saapuneen varaukseni. Menin kiertotietä, kun suorempi reitti oli vielä mellko sorastamaton ja liukkaus pahimmillaan. Kuva Merimiehenkadulta. Kirjaston ikkunat ovat nuo kolme joissa näkyy valoa. Katu oli jäässä, mutta reunoilla sorastusta jotta myöden varovasti pääsi etenemään. Oli perjantai, 14.1. Sunnuntaina pistin liukuesteet tilaukseen. 

Seuraavana keskiviikkona: 19.1. tein ensimmäisen lenkkini liukuesteiden kanssa. Päädyin samalle kadulle, kirjaston nurkalle. Otin kuvan "verrokiksi" edelliselle. Oli satanut muutama sentti lunta, eikä katu ollut enää "jäärata". Paioitellen kuitenkin jäisiä kohtia. Tyypillinen ajatus; että hommatessani liukuesteet kenkiin, ei niille ole enää tänä talvena tarvetta, ei pidä paikkaansa. 

Kirkkokadun koillispäässä 12.1.2022. Sen loppupäässä, kun numerot alkavat kirkon päässä. Tämä kuva olisi mennyt oikopäätä "roskiin", mutta jätin talteen muistutukseksi. 
Otin lenkilleni mukaan kameran, järjestelmäsellaisen. Mielestäni on pokkareilla ja puhelimella kuvaamisen myötä hälvennyt se, että "järkkärillä" kuvatessa pitää tehdä muutakin kuin sommitella kuva ja painaa laukaisinta. Kuvasta, kuten moneta muustakin tulla lenkillä tallentuneesta, tuli tuollainen suttu. Tarkennus ties missä, eikä tarkennusta ollenkaan. 

Kuvaparin vasemmassa nikoni, jossa on typerä nappulayhdistelmä tarkennukselle: af/man ja keskellä sitä nappula jota pohjassa pidettäessä rullilla valitaan tarkennuspisteet ja tavat. Se olisi ihan jees, jollei tuossa linssissä olisi vastaavaa automaatti- / käsitarkennusnappulaa. OS tarkoittaa kuvanvakainta. Jos nuo af / m- nappulat sattuvat jostain syytä menemään ristiriitaan keskenään, niin päin takapuolta menee kuvahommat. Okulaarissa kyllä näkyy, onko tarkennus kunnossa ja toiminnassa, mutta kun keskittyy kohteeseen niin kaikenmaailman vilkkuvalot pakkaavat jäämään huomiotta. 
Nikonin ja Canonin säätöperiaatteet ovat erilaiset. En ole mikään canonisti tai nikon-mies, mutta kyllä canonilla on toimivampi systeemi. Nikonit enemmän vekotinhulluille, ja heille joiden kamerat maksaa joku muu. 
Vertailun vuoksi kuvaparissa Fuji(film)n pokkari, joka on erinomainen siinäkin suhteessa, että sen tarkennustapanappulasa on kaikki samassa. S-kerta, c-jatkuva ja m-käsitarkennus. Objektiivin juuressa on säätörulla joka muuttuu tarkennusrullaksi, kun laittaa tarkennuksen käsisäädettäväksi. 
Pakollinen kameralöpinä oli melkein tässä. 

Samalta lenkiltä, tarkennus kunnossa. 500 metrin verran Kirkkokatua, teleobjektiivilla perspektiiviltään lyttyyn litistettynä. Epätodellinen mutta suosittu näkymä. 250 milliä, 1,6 croppikertoimella 400 millin kinovastaavuus. Kinovastaavuus tarkoittaa filmikuvausmaailman polttovälejä. Filmiajan kinokoon filmiä syöneen kameran juttuja. Digejäkin on kinovastaavia. Niitä kutsutaan täyskennoisiksi. 
Polttoväli ei kroppikennoisessa kamerassa oikeastaan miksikään 1,6 kertaiseksi muutu. Kuvakulma supistuu, kapenee. Siitä ilmiöstä voi vetää laskelman kroppikerrointa käyttäen. Täyskennoisessa 250 millisellä kuvattu kuva on saman näköinen, kun sen rajaa jälkikäsittelyssä saman näköiseksi. 

Otin pyryaamuna kuvan, samasta kuvakulmasta kuin päivittäisen sääkuvani, joita en liiemmin julkaise missään. Kuva on puhelimella. Annoin sille photoshoppia, jotta sain sävyt sellaisiksi kuin värisilmäni ne aamukahvin tippuessa näki. Oranssia pois, vihreää pois, sinistä pois. Kokonaissaturaatiota ina lisää sen jälkeen, ja vibranssiakin vähän. Huippuvaloa vähän pois ja tumminta ina lisää. Varjot saivat olla. 
Jiipekki hävyttömästi auki rawisäätimellä, ja magentan sekä cyanin hienosäätö.  Voilá. 

Jos en olisi tehnyt mitä tein, sävyt ja valotus olisi jäänyt tällaiseksi. Jos katulamppu olisi mallia vanha kaasupurkaus-natikka, niin värin ymmärtäisi tai sietäisi. Se on ledi, mutta puhelin luulee sitä silti oranssiksi. On olemassa esiasetuksia erilaisille värilämpötilatilanteille, kuten keinovalo tai pilvipouta. Mutta niihin ei ole mitään kunnollista luottamista, ainakaan pikapikaa kuvaa räpsiessään. 

Vanhat sähkörasiat ( tai mitä nuo lienevätkään nimityksiltään) ovat valokuvauksellisia.
Otan kuvan kohdttaessa.

Lopuksi muutama kertynyt äänekäs video
ja tunnuustuksellinen loppukevennys

Facebookissani on julkinen - avoin videokansio, jossa pari toisintoa näihin, mutta paljon muutakin. 
Sinne voi vilkaista tästä

Lopputunnustus

Tällaisia ei oikeastaan kuuluisi kertoa,
mutta poikkean muutenkin; 
valtavirran kaunistelevasta ihanuudesta

Paheellista ja pahennusta herättävää!
Kävin aamupäivällä ruokakaupassa, ja hankin talouteen 10 purkkia olutta. Kuvasta joka on vanha, poiketen niistä kaksi on vahvuudeltaan IV-A, mutta loput kahdeksan kuvassa esiintyviä kaupan brändi-talouskeppanoita. 
Määrittelin ostokseni parin menneen perjantaikaljoitteluni perusteella nyt uudelleen. Kahdentoista keppanan sijasta aioin ensin ostaa kymmenen, etten kävelisi keskiyön paikkeilla päin seinää, kuten on käynyt kahdentoista purkin jälkeen ennen nukkumaan rientämistä. Mukavuuskeskeisen tarkkaan optimoidun keskinkertaisen humalatilan luominen on tiedettä. 

Tammikuussa viettävät tai pitävät tipatonta. Katson että sellainen on juopoille. Pitäkööt. Minun ei oikeastaan tarvitsisi muusta kuin taloudellisista syistä kontrolloida kaljoitteluani. Mutta olen rajannut sen harrastamisen perjantai-iltoihin. Olen niinsanotusti antanut itselleni luvan humalahakuisesti humaltua hieman kerran viikossa. Selittelee ja puolustelee, sanoo jokun nyt siellä ruudun toisella puolen. 

Kun kello lyö perjantai-iltana kuusi, laitan aivan oikean radion päälle. Radio Suomella alkaa silloin puhelintoivekonsertti; puhelinlangat laulaa. Samalla avaan kellontarkasti purkin numero 1.
Puhelintoivekonsertti on muodostunut kuukauden parin aikana tavaksi. Siihen soittavat ovat ainakin tähän asti olleet yllättävän "tolkun ihmisiä". Ja toiveensa musiikillisesti mieleisiä ja mielenkiintoisia. 
Tapa saattaa muuttua tai muotoutua. 

Puhelinlangat laulaa- lähetys kestää pari tuntia, jonka aikana olen kuluttanut purkeista puolet tai 6. Vastaanotin ja -otto vaihtuu YouTubeen. Luurit päähän ja volymia.  Päädyn ennemmin tai ainakin myöhemmin kuuntelemaan väistämättä oopperaa. Suosikkini on la Traviatan Brindisi - "juomalaulu". Kaksi tulkintaa ovat yli muiden: klassinen tämä  ja modernimpi tämä. 
Siedätystä! -ei. 

Mitä tuohon alkoholi tai kaljajuttuun tulee, on käyttöni kohtuullista. Eräs kouluttaja joka koulutti työpaikkani työntekijöitä juopotteluasioissa, määritteli alkoholismin seuraavasti: "Tullakseen tai päätyäkseen alkoholistiksi, pitää juoda paljon. Pyhäjärvellinen." Hän oli lähtöisin Tampereelta, ei Säkylästä. 

Jossain vaiheessa loppusyksyllä huomasin että olin nauttinut loppukesällä ja syksyllä liian monta purkkia laageria, ehkä hukuttaaksenikin jotain. Se oli jo huonoa. Joka päivä, varmaan kolmen kuukauden -melkein neljän ajan. 
Lasketaanpa: 4 kuukautta x 30 päivää x 8 purkkia = 960 purkkia kaljaa. Keskimäärin 60 purkkia viikossa. Hirmuinen määrä!!  320 litraa. Jos sen suhteuttaa - ihan huvin vuoksi sen jälkeiseen,  nykyaikaani; noin 40 purkkia kuukaudessa, on ero joka suhteessa merkittävä. Mutta viihdearvo yhtä hyvä tai parempikin. Kukin voi tykönään laskea, tai tehdä muuta johtopäätöstä siitä missä on järkeä tai ei.  Jatkan tieteellisen tarkkaa juopotteluani vast'edeskin - perjantaisin kello 6 (18).  Toivottavasti minusta ei tehdä huoli-ilmoitusta. 

Olette ehkä huomanneet, että julkaisen blogipäivitykseni perjantaisin iltapäivä-neljän maissa. Monet olen aloittanut jo torstaina, ja painanut pisteen perjantaina. Kirjoittelen ja kasaan näitä siis selvin päin, eli alkoholilla ei ole vaikutusta asioihin. 
Kerran  - pari olen tehnyt poikkeuksen, mutta poistanut tekeleeni kiireisesti. (toim.huom.)

Sunnuntaina; ylihuomenna  on aluevaalit, jota seuraa melkein täydellinen hiljaisuus poliittisessa mainonnassa ja muussa vastaavassa. 
Olen huomannut suhtautuvani varuksella ja epäuskolla henkilöihin, jotka kutsuvat poliitikkoja ja päättäjiä etunimellä. 

Siedettävää alkavaa viikonloppua !

Reposaaressa: 21.1.2022

____

___

__

_

-

.

( )( )

Eeli Jaatisen taidetta ja härkäviikkojen alku

Tämä vuoden ensimmäinen varsinainen blogijulkaisuni on postikorttien keräilyyn ja erityisesti taiteilija Eeli Jaatiseen painottuva filateiliaakin sisältävä juttu. 
Mutta laitan helpotukseksi loppuun pari muutakin asiaa ja kuvaa, koska ilman niitä ei voi olla. Siis kuvia maisemista tai jostain vastaavasta, mikä on aina ajankohtaista ja mieltä ylentävää. 

Ensin kortteja - ja niiden tekijä

Liityin Facebookissa pariin postikorttiaiheiseen ryhmään, tavoitteena löytää vertaistukea ja tietoa korttien tekijöistä, taiteilijoista ja kustantajista. Nuo aiheet ovat tässäkin tapauksessa kuitenkin kiven takana, kun ryhmien pääpaino on myydä kortteja. Aivan kuten postimerkkiaiheisissa ryhmissä koetetaan saada myytyä pappojen jäämistöjä. Toinen pääasiallinen aihe noissa ryhmissä on saada selville, onko löydetyillä merkeillä tai korteilla arvoa. Siis rahallista arvoa, "vai heitänkö pesään" tai "vienkö jätepaperikeräykseen". 

Ylläoleva kortti tuli eteeni tuollaisessa ryhmässä, samoin kuin tämän kirjoituksen korttiosuuden lopussa olevassa kuvassa esiintyvä kortti. Kortin taiteilija on tai oli nimeltään Eeli Jaatinen. Hän oli taidemaalari, kuvittaja ja pilapiirtäjä. Syntyi Tampereella 1905, ja kuoli Helsingissä 1970. Jaatisen 1940-luvulla saksalaisen painokuvan pohjalta maalaama suojelusenkeliä ja kahta lasta esittävä maalaus Suojelusenkeli on levinnyt tauluna moniin suomalaiskoteihin.

Alkuinnostukseni Jaatiseen, pian 7 vuotta sitten

Sain tämän kortin maaliskuussa 2015 syntymäpäiväkorttina, täyttäessäni "pyöreitä", josta olen edelleen otettu ja kiitollinen heille jotka tunnistanevat itsensä ja tapauksen. Jäljitin tuolloin melko pitkään kortin tekijää, signeerauksen perusteella. Lopulta se selvisi Jaatiseksi. Kyselyyni  tuli ensin kymmeniä peukutuksia ja tykkäyksiä kuvan takia, mutta lopulta joku oli lukenut kirjoittamani tekstinkin ja tunnisti signeerauksen. 

Kokoelmani muut Satakunnan sananparsia- sarjan kortit

Löysin myöhemmin nämä viisi sarjaan kuuluvaa korttia kirpputorilta. Hinta oli muistaakseni 50 senttiä /kpl. 

Toinen tänään: 10.1.2022 postiluukkuuni tulleista Jaatisen korteista:

Vaikka joulu meni jo, valitsin myynti-ilmoituksesta aloituksen kirkkomaisemakortin kaveriksi tämän hieman valtavirran joulukorttityylistä poikkeavan kortin, joka "sopi silmääni". Tuli samoilla postikuluilla. Myyjä markkinoi kovasti lisääkin kortteja samaan tilaukseeni, mutta pysyin lujana ja tyydyin vain kahteen korttiin. Myöhemmin lisää, ehkä. 
Kortti on kulkenut 1951, Valkeakoskelta Hämeenlinnaan. Ajan tapaan joulun toivottajat ovat kirjoittaneet toivotuksensa kortin kuvapuolelle. Olen usein retusoinut skannaamistani korttikuvista nuo toivottajien nimet pois, mutta jätin sen tässä tapauksessa tekemättä. Jotenkin se sopii tähän ja kuuluu ajankuvaan. 

Käännetään: 

Osoitepuolella on tietysti vastaanottaja ja osoite. Postinumerot tulivat käyttöön Suomessa 1970-luvun alkupuolella. Järjestelmä oli koekäytössä vuoden 1971, jolloin myös ilmestyi ensimmäinen postinumeroluettelo, vuosi 1972 muodosti ylimenokauden ja virallisesti järjestelmään siirryttiin vuoden 1973 alussa. Valkeakosken postileiman lisäksi maalaiskirjeenkantolinjan numeroleima "572". 

Postimuseo kertoo numeroleimoista:
"Maalaiskirjeenkantajia on ollut vuodesta 1890 alkaen kuljettamassa kirjeitä maaseutukylien ja lähimmän postitoimipaikan välillä. He kuljettivat sekä saapuvan että lähtevän postin. Maalaiskirjeenkantajan varusteisiin kuuluivat mm. postimerkit, pieni kirjevaaka ja numeroleimasin.

Linjan numeroleima kirjeellä osoittaa millä reitillä kirje on kulkenut. Numeroleimalla ei ollut tarkoitus mitätöidä postimerkkejä, vaan se tehtiin lähimmän postin päivämääräleimalla. Numeroleimoja on ollut käytössä yli 6000 reitillä eri aikoina. Postimuseon kokoelmissa on luetteloita ja tutkimusaineistoa maalaiskirjeenkantolinjoista. 1980-luvulla näistä linjoista tuli jakajalinjoja ja leimat jäivät pois käytöstä.
Kysyin tietoa leimasta postileimoihin keskittyvässä Facebook-ryhmässä, ja minulle kerrottiin leiman 572 olleen käytössä linjalla:
Valkeakoski - Kärsä - Kasuri - Leppälän kansakoulu - Haaviston talo. 

Kortin kustantaja: Artko on numeroinut kortin numerolla: 214/10. Ja lisännyt ukaasin, että heillä on yksinoikeus. Yläreunassa on ilmeisesti Artkon logo. Tuollaisia logoja on kuva-arkistossani "vino pino", joista saisi oman juttunsa, mutta olkoot nyt. Eiköhän tässä tullut jo tarpeeksi asiaa yhdelle kerralle. 

Nyt muihin asioihin ja aiheisiin:

Maisemaa etänä

Olen ehkä, varmaan aiemminkin sanonut etten pidä kylmästä tai talvesta. Laiskurina en viitsi pukeutua sään mukaisesti, lähteäkseni ihmettelemään tai / ja ikuistamaan näkymiä jotka ovat aivan huimia sävyiltään tai sometykkäämisarvoltaan. 
Mutta ainahan voi avata kaupungin tarjoaman nettikameranäkymän ruudulleen, ja ihailla esimerkiksi auringon laskun hohdetta. 
Otin ja avasin yhden sellaisen. Tallensin kuvan, ja pistin tähän näytteeksi. 

Kuva: 10.1.2022  klo 15:30   -  auringonlaskuaika kyseisenä päivänä: 15:40

Auringonlasku nettikamerasivulla, on peräisin Merimestan näköalatasanteelta. Siis Merimestan tornista, tuosta pallonmuotoisesta mustasta kamerasta. Otin tämän kuvan kyseisellä tasanteella joskus toukokuussa 2021, samaan suuntaan kuin nettikamerakin. Kamerasivu on katsottavissa tästä. 
Ja tuo nimenomainen, päivittyvä näkymä tässä. Jotta saa viimeisimmän kuvan näkyviin, pitää painaa tietokoneen näppäimistä F5 tai conrol-r, käytettävästä systeemistä riippuen. Puhelimesta tai tabletista en tiedä. 

Tornin juurella

Ulkonakin - parina päivänä vuoden alussa.
Uuden puhelimen kameran rajoja testaamassa

Ei talvikunnossapitoa; Satamapolulta  hautausmaan perälle johtavat portaat

Menin ja kokeilin joulun välipäivinä hankkimani puhelimen kameran automatiikkaa. Toiminnolla joka on nimeltään portrait, siis muotokuva jossa kohde irtoaa taustastaan kun taustasta tulee kuvassa sumea. 
Kun oikeaa elävää mallia ei ole, otin kohteeksi enkeliveistoksen hautausmaalla. 
Puhelin suoriutuu hyvin. Saman saa kamerallakin, mutta säätää pitää. Monen "napin takana" se oli puhelimessakin. 

Puhelimien kameroilla ei pitäisi zoomailla, kun niiden zoomit ovat digisellaisia eivätkä optisia. Paria kallista poikkeusta lukuunottamatta. Sitäkin täytyi kuitenkin kokeilla, jotta tietää voiko zoomia milloinkaan käyttää. Pilkkijöitä  Kaupparannan edustalla. 

Aika hienot sävyt, iltapäivä-kolmen maissa jonakin päivänä. 

Otin samalla videopanoroinnin Youtubeen

Aallonmurtajan "juurelta" sataman ja merimestan suuntaan. Hain lumen sävyjä, ja löysin valkoisenkin. Jää on sävykästä. Pilvet matalalla. 

Kohtasin 4.1. suden jäljet metsäpolulla. Noin 50 metriä Kaivokadulta. Kylähullun maineen saa varmimmin kertomalla nähneensä ufon tai suden, tai vain sen jäljet. Mutta laitan kuitenkin. Kolmen kuvan kollaasi jossa vasemmalla alkuperäinen, keskellä kuvakaappaus susisivulta, ja oikealla viivalinjat lisättynä vasemmanpuoleisen kopioon. Muutkin kriteerit täyttyivät ja jäljet olivat aivan tuoreet, puolisen tuntia aiemmin tauonneen lumisateen jälkeen. 

Paluu alun "Jaatisiin",  ja kamera- / kuvaustekniikkaa

Googlaillessani Eeli Jaatisen kortteja, tuli vastaan myynti-ilmoitus kirjasta: "Luettelo Eeli Jaatisen piirtämistä korteista".  En ole asiasta niin innostunut, että mokomaa hyllyyni hankkisin. Mutta menin koneella kirjaston hakutoimintoon, ja siellähän se oli lainattavien listalla. 

Päädyin tekemään varauksen. Aikanaan tulee tekstiviesti, kun kirja on noudettavissa "omasta kirjastostani" johon on alaoveltani kävelymatkaa parisataa metriä. Kirjasto toimii myös omatoimiperiaatteella. Ei tule pelättyjä kontakteja, mikäli homma hoituu samalla tavalla kuin aiemminkin omatomisesti toimiessani, eli yksinäisyydessä. 
Vaikka olen veronmaksullani oikeutettu, koin mielessäni jotain kummaa huonoa omaatuntoa varaukseni aiheuttamasta työstä. Kyseinen kirja oli varausta tehdesäni Kankaanpään kirjaston aikuisten osaston hyllyssä. Sieltä se matkaa ilmeisesti pääkirjastoon, josta edelleen tänne "saaristoon. Matkaa kertyy, mutta eiköhän muutama muukin aineisto liiku samalla -suuntaan ja toiseenkin. 

Ajattelin tekeväni tämän jaatisjutun vasta sitten kun näen kirjan, mutta päädyin tekemään jo nyt. 
Jos kirjassa on jotain erityistä mikä täydentää nyt tekemääni, päivitän / täydennän postaustani sitten. 

Kuvausjärjestely jolla toteutin alkupuolen joulukortin taustapuolen kuvan leimoista. 
Puhelin gimbaaliin, jonka edelleen pöytäjalustaan. Valaistus pienellä kirkasvalolampulla, joka antaa hyvän värilämmön omaavan "tasovalon".  Samalla käsittämättömän "kolmoiskameran" makro-osan kokeilu, joka sekin toimi aivan...  hyvin. 

Talven kylminä on sopiva aika tehdä säätöä ja viilailua. Testata laitteita: hioa menetelmiä ja asetuksia.
Tein ensimmäisen kerran suoraan kameran automaattiohjelmalla nopeutetun videopätkän pyryisenä iltana: Dji pocket 2:n hyperlapsetoiminnolla 10x nopeutus. Full auto 1080, iso 6400. 
2.1.2022. Klo 16:45. 

mikä dji-pocket ?

Vloggaajien suosima gimbaalilla varustettu pikkukamera, jossa on oma pienenpieni kosketusnäytöllä varustettu etsinruutu. Tässä "ympättynä" munakelloon, joka pyörittää kameran 360° tunnin kuluessa. 

Päätyessäni uusimaan puhelimeni, tuli samalla mahdolliseksi käyttää puhelinta gimbaalikameran ohjaimena. Vanhan puhelimen usb-liitäntä on vanhentunutta mallia; micro-usb. Kamerassa on liitospalikka nykyaikaisemmalle usb-c liitännälle. Ihan soiva peli, puhelimellakin ohjattuna. Mutta liitos on melko heppoinen ja arka. 

Kirjoitin pocket-kamerasta juttua ja kritisointia omituisesta aktivointipakosta blogiini elokuussa 2021, julkaisun loppuosaksi. En toista asiaa tässä, mutta se on katsottavissa ja varsinkin luettavissa; 
 tästä linkistä sinne.  

Lopuksi: Uutisia ja mielipide

Lopetin maakuntalehden digi-tilauksen, joskus joulukuussa. Mutta kuten aiemminkin, uusin tilaukseni, oltuani pakina- kolumni- näkökulma- ja mielipidepimennossa parin viikon ajan. 
Päivittäinen henkisen masokismin toteuttamiseni ja tarpeeni saa taas tyydytyksensä, ja pysyn ajan tasalla kaikenlaisen typeryyden suhtee. Itsetuntoni pysyy siinä mielessä koholla. Tai tasapainossa.

Aamun digi-lehteä ja paria edellisen päivän numeroa lukiesani, näin joukossa uutisen sellaisesta, että lähihoitajista on kamala pula ympäri Suomen. Hoitoala ei houkuta ja opiskelijoista alkaa olla oppilaitoksissa jopa pulaa. Työvoimapulasta puhumattakaan. Korona-aika on tietysti erityisen raskasta, mutta jokin muukin syynä. 
Ilmeisesti kolmanneksi suurin virhe johon olen elämäni varrella johkaantunut, oli hakeutua työvoimapoliittiseen lähihoitajakoulutukseen, joka alkoi lokakuussa 2011. Kymmenen vuotta sitten. 
Silloin oli kova hypetys miesoletettujen tarpeesta hoitoalalla. Heitä kaivattiin alalle, ja slogan kuului "voimaa hoivaan".  Tuo melttoaminen on haihtunut taivaan tuuliin, ja aihealueen uutisoinnissa sun muussa ei enää esiinny miehiä oikeastaan missään mielessä.  Erittäin suuri osa alalle kulkeutuneista miehistä on häipynyt, tai ainakin vaiennut asiasta. 

Oma työelämäni on ohi, mutta sitä saattaisi olla edelleen, ellen olisi lähihoitajaksi alkanut. Olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen vapaaseen olooni ja elooni, joka on jatkunut puolisentoista vuotta työkyvyttömyyseläkeläisenä, jota ennen pari vuotta sairaslomilla ensin kroppani kipuilun ja lopulta päätyen mieleni väsymiseen joka ratkaisi asian lopputuloksen saadesani tarpeeksi diagnooseja. Asia josta en ole ääntä pitänyt.  Päästyäni tai jouduttuani pian vuosi sitten (maaliskuun lopussa vasta vuosi täyteen) asumaan ensimmäisen kerran omissa oloissani ja itsekseni, minulle hyvin mieleisessä paikassa, alkoi uusi elämä ja itseenikin tutustuminen aivan uudella tavalla. 
En syytä hoitoalaa tapoineen ja asenteineen mistään. Mutta kyllä se miesoletetulta edellyttää monia ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, joita minulla ei ollut eikä ole. 
Juodessamme lähtökahveja, jäädessäni pois lähihoitajan työstä, minua uhkailtiin käräjillä jos koskaan ikinä missään puhun tai kirjoitan kokemuksistani ja / tai niitä minulle suoneista "tiimareista". Rikokset vanhenevat, murhia lukuunottamatta. Mutta vanhenemisaika on vielä vajaa. Joten täytynee vartoilla vielä. 


Hyvää - hyvällä vauhdilla alkanutta tammikuuta, selkäviikkoja joita härkäviikoiksikin nimetään. 
Pian on talvi-Heikki, ja siitä viikon päästä Paavali. Lukekaa Kustaa Vilkunan vuotuista ajantietoa, niin tiedätte mitä ne tarkoittavat. 

Reposaaressa: 11.1.2022

____

___

__

_

-

.

( )( )