26.4.18

Kuvaversioiden tallennuksesta



Aloin etsiä ääri-muokattua, melkein graafista kuvaa, jonka latasin someen (Face Book) noin viikko sitten. En löytänyt, kun olin pinttyneen tapani mukaan poistanut koneelta "turhat" versiot.
No; löytyyhän se netistä ja voi sieltä ladata talteen, ajattelin. Ja latasin.


Mutta olin normaalin optimointitapani sijaan ladannut kuvan, tai FB pienentänyt kuvan kokoon 
960 × 636 pikseliä. Auttamattoman pienikokoinen mihinkään nykyvaatimusten mukaiseen jatkokäyttöön.
Tällä hetkellä mahdollisimman hyvän julkaisulaadun Face Bookissa kuvalleen saa, tekemällä siitä pitkältä sivultaan 2048 pikselin mittaisen kuvan. FB hoitaa loput, joksus arpomalla.
Syy tämän kuvan "pienuuteen" lienee siinä, etten ladannut sitä omalle sivulleni tai albumiin, vaan laitoin sen lähinnä vitsinä tai provona erääseen tykkäys-ryhmään.  Nyt pari viikkoa sitten se ei enää vaikutakaan vitsiltä, vaan halusin sen talteen.  Kuvat "kypsyvät" usein ajan kuluessa, ja niitä alkaa katsomaan toisin silmin kuin alussa.



Kuva joka oli lähtökohtana edelläolevalle mustavalkoiselle, on edelleen koneella tallessa. 2048px kokoon ja jiipekiksi pakattuna. Laitoin sen nyt tähän saman kokoisena kuin tuon edellisen.

Voihan tuon värikuvan "työstää" uudelleen?
Niin voi, mutta elämys ja tapahtuma ei ole samalla tavalla autenttinen kuin ensimmäisen muunnoksen kohdalla. Uudelleenmuokkaus on kopio, jos niin voi digikuvasta sanoa, jos tekemistä vertaa hopeapaperikuvan vedostamiseen pimiössä.
Aivan toisarvoista saivartelua, moni tokaisee tai ajattelee. Kuva kun kuva, mitä sillä on väliä!


Uusi versio, samassa pienessä koossa




Ja isompana; Loputon muokkausten suo, mutta ehkä hyväkin niin.



.



24.4.18

Kamerapuhelinvalokuvauksesta ja lomografiasta

 


”Tänään kaikki on olemassa päätyäkseen valokuvaan”
                                                                                      - Susan Sontag 1977


 

 

Aluksi pari kuvaa puhelimen kameralla. Rawina ja "mummona"


Puhelimien kamerat ovat kehittyneitä vempeleitä, joilla saa kuvattua paljonpuhuttua RAW-muotoakin.
Nostin puhelimen jalustalle, ja otin kolme kuvaa. Tai puhelin ne otti, minä vain painelin nappeja tai hinkkasin kosketusnäyttöä. Kuvauskohteeksi laitoin toisen jalustan nokkaan viime viikolla käsiini saamani neuvostokameran jota maailmanlaajuisesti kutsutaan tankiksi, siis panssarivaunun toisella nimellä -ei esimerkiksi bensatankiksi.

Tässä saamani kuvat, johdonmukaisesti ja vertailukelpoisesti verkkojulkaisuun laitettuina.


Ensin raw-muotoinen tallenne, jonka muunsin photoshopin ARC:lla defaultista automaattisäädöllä jiipekiksi, jonka tallensin web-kokoon täydellä laadulla.


Sitten edellisen yhteydessä kameran muistiin tallentunut jpg-rinnakkaiskuva samalla metodilla kuin raw, käyttäen tässäkin samaa photarin raw-konvertteria vaikka se on vulgaaria, barbaarista ja vaikka mitä kamalaa [sarkasmi huom.] 
Painoin ohjelmassa ja web-julkaisimessa täsmälleen samoja nappeja kuin rawissakin.


Kolmantena kuvana "mummo-asetuksella" eli täysautomaatilla napattu kuva, jonka äärimmäisen amatöörimäisesti ja säälittävästi tuuppasin Picasa-nimisen aplikaation läpi webbikokoon ja ilman mitään muokkauksia tai säätöjä ulos kuorestaan ja saman tien tähän.


Mielestäni on sama, missä muodossa puhelimen kameralla kuvaa. Puhelinkamera on z-sukupolvelle useimmiten ainoa "kamera". Sillä otettuja kuvia katsotaan valtaosin puhelimen ruudulta ja käsitellään puhelimeen suunnitelluilla ohjelmilla, joista jotkut ovat tietokoneelle alunperin tehtyjen ohjelmien mobiiliversioita.

Mitä sitten?
Juu... ihan vapaasti! Mutta saisivat pitää suunsa kiinni, jos ja kun joku vieläkin tekee kuvia tietokoneella, katsoo niitä samaisella apparaatilla ja paskat nakkaa puhelin apppseille!
Someen kun tyrkkää kuvan jonka eteen on nähnyt jonkinlaista vaivaa jotta se näyttäisi katsojan silmissä miellyttävältä, hakkaa suurimmalta osalta päätään seinään.
Kuvavirta menee vilkaisuilla ohi, ja jonkun kohdalla painetaan tykkää-nappia. Jotkut tuntuvat painavan sitä kaikkiin kuviin: aivan paskoihinkin. 



Lomografiaa - > lomoilua



Suurin osa valokuvauksen harrastajista tavoittelee "upeaa kuvaa",  joka on terävä ja värikäs. Huipputerävä ja kontrastikas, kuin mandariinisorsa tavallisten telkkien joukossa.
Niin miäkin vielä jokin aika sitten, vaikkakin luonnonmukaista kuvaa tavoitellen. 
Mutta tämän alkuvuoden aikana olen kehitellyt kuvausmenetelmiä ja vähän laitteitakin, tavoitteena valtavirrasta poikkeava loppputulos.
Sain hankittua palkkikameran, ja kehittelin sen perään digikamerarungon. Ison koon kameran edut vaikuttavat kuitenkin jäävän toissijaiseen asemaan, kun digillä voi tehdä perspektiiviin ja terävyysalueisiin nähden jokseenkin saman.
Mutta sävyalojen ja syvyysvaikutelmien luominen on alue joka minua kiinnostaa erityisesti. Kesän koittaessa pääsen "tosioimeen" ison kameran kanssa. Tällä haavaa ovat menetelmätestit edelleen kesken.



Palkin lisäksi olen saanut hankittua edullisesti suurennuskojeen. Joku trollasi somessa heti, kun sanoin sitä suurennuskoneeksi. Mutta ellen olisi googlannut "kone"- sanalla, olisi laite jäänyt löytämättä. En ole erityisen kiinnostunut vedostamisesta, mutta laitteen antama valo on käyttökelpoista paperinegatiivikuvauksen esivalotuksissa.

Alaotsikossa on että "lomografiaa"
Nettiä selaillessani olen useasti kulkeutunut sivuille joilla puhutaan lomosta, lomokuvasta, ja lomoilusta. Kyseessä on kuten kaikki muutenkin tiedämme; huonolaatuilsilla tai sellaisia jäljittelevillä, melkeinpä lelukameroilla harjoitettava kuvaaminen ja kuvatyyli joka syntyy melkein lonkalta laukoen. Itävaltalainen firma lomography.com on hoksannut markkinaraon, ja myy lomoiluun sopivaa kalustoa enemmän tai vähemmän älyttömään hintaan. Jenkeissä lomokameroita myydään sisustusliikkeissä ja vaatekaupoissa. Ja hipsterit ostavat. 


Minua kiinnostaa lopputulos, eli lomografinen kuvatyyli. Vaikka se  nykymittapuun mukaan on aivan kuraa; pehmeää ja väreiltäänkin omituista, se on jotenkin silmääni sopivaa.
Toinen koulukunta lomoilussa perustaa kuvan tuottamisen kalliilla kameroilla lomoksi. Tuhansien eurojen välineillä kuvataan kelvotonta laatua. Järkeä vai ei?
Sillä kuten valokuvauksella yleensäkään, ei lopulta ole paljoakaan tekemistä järjen kanssa, kun kuvataan omaksi iloksi tai tehdään niinsanottua taidetta. Kaupallinen kuvaaminen on eri asia: asiakas tai tilaaja määrää tyylin, ja hinnan. 





Ylläolevassa kuvassa on viimeisin hankintani; vaihtokaupalla saamani Zenit, joka esiintyi jo alussa, puhelimen kameran mannekiinina. Aiemmassa postauksessani esiintynyt Topcon meni vaihdossa Zenitiin. Moni kamerakeräilijä  pitää minua hölmönä, kun tein tuollaisen vaihto-operaation. Zenittiä on maailma puolillaan, Topconiakin paljon mutta keräilyarvo aivan toista luokkaa.
Mutta kun minä en keräile kameroita tai optiikkaa. Hankin ne käyttöä varten, ja hävitän hyllyntäytteet melko pian jos sellaisia sinne alkaa kertyä tyhjänpantiksi. Keräilen mieluummin filateliaa monissa muodoissaan. Ja vanhoja valokuvia. Välillä uudempiakin.



Zenit on filmikamerana uskottava. Se ei ole varsinaisesti lomoilukamera, vaikka alan harrastajat sellaisenakin sitä pitävät. Filmistä ja kehitysprosessista riippuen lopputulos voi olla lomoakin, mutta siihen pitää "panostaa".
Kuvassa on digirunkoon ruuvattuna itäsaksalainen Pentacon, joka tuli Zenitin mukana. Zenitissä on kuvassa Helios-objektiivi, joka minulla oli ennestään. Se kuuluu Zenittiin alunperin.
Kuvasin tuolla digi/Pentacon yhdistelmällä muutama päivä sitten, ja olen hyvin tyytyväinen kuvatyyliin joka sillä syntyi. Materiaali on yksinkertaisesti muokattavissa lomografisesti.



Tämä kuva, Porin Reposaaressa sijaitsevan seurakunnan leirikeskus Junnilan päärakennuksesta on otettu 5D / Pentacon- yhdistelmällä. Jälkikäsittely on maltillista. Kuvan tunnelmaa voi kyllä tavoitellla "normaalilla" kameralla otetulla tiedostolla, mutta jokin siitä jää puuttumaan. Pikasuodattimia käyttämällä kuvan "sielu" häviää, ja lopputulos on mitään sanomaton.




Seuraavaksi



Latasin tänään Zenittiin ensimmäisen filmin: Agfa APX 100:n, josta minulla ei ole mitään aiempaa kokemusta. En ole koskaan kuvannut mustavalkoista Agfan filmille.
Kuvalaskuri näyttää että filmille on otettu yksi kuva. Salamasynkka on vain 1/30 sekunnille, jolla ei ole minulle juuri mitään merkitystä kun en salamaa käytä.
Konicassa on ladattuna ISO50 filmi. Seuraavalle kuvausreissulle täytyy varmaankin ottaa molemmat kamerat mukaan.
Palkkikelejä odotellessa...






Porissa: 24.4.2018
.
..
...





13.4.18

Aikakausi on ohi - ja kuvauksen kirousta




Kuvabisnes on tapettu ja mennyttä aikaa. Kaikilla on kännykät joilla kuvaavat. Journalisteja koulutetaan kuvaamaan ja kuvittamaan kännyköillään artikkelinsa. SFJ:kin markkinoi kännykkäkuvauskursseja toimittajajäsenkunnalleen. Tosin viimeinen koulutus peruttiin jostain syystä.

Kuvien jakelukanavana on nykypäivänä FaceBook ja instagram. Niihin ladataan kännykällä otettuja kuvia, joita sitten tykkääjät katsovat puhelimiensa ruuduilta.


Otin tämän kuvan kännykällä. Olin lääkärin määräyksen mukaisella kävely- ja ulkoilulenkillä ja samalla kuvaamassa jäiden lähtöä Porin silloilta käsin. Siis kameralla, mutta samalla otin "facekuvan" puhelimella ja laitoin saman tien menemään seinälleni ja erääseen paikalliseen tykkäämisryhmään.
Kotona huomasin että kuva oli niinsanotusti tärähtänyt, ja laitoin kommenttikenttään kameralla ottamani onnistuneen kuvan samasta aiheesta.

Mutta se oli myöhäistä. Pehmeä kuva oli jo saanut 50 tykkäystä, vaikka se on aivan takapuolesta.
Lisäsin selitykseeni sarkastisen ja piilovittuilua sisältävän tekstin: " Hö! Tuo puhelinkuvahan meni aivan päin takapuolta.  Tässä hyvitykseksi kameralla otettu. En viitti poistaa tuota tuhnua, kun harva näitä kuvia isoksi avaa ja taitaa mennä puhelimien näytöillä "täydestä"  "
Se sai kaksi tykkäystä. Ja kommentin että täydestä menee.

Paperikuvia ei enää tehdä eikä teetetä, paitsi joku joka yrittää myydä kuviaan, pitää valokuvanäyttelyä, tai jotain muuta mitä en tiedä tai mistä en välitä. Joku printtaa niitä kotonaan omalla printterillään, joku tilaa ifoloreilta paperikuvia tai teettää isompia vedoksia paremmilla kuvapalveluilla jopa tauluiksi.
Digikuvia ei enää katsota tietokoneiden näytöiltä, koska tietokoneen näyttöjä ei enää ole. Parhaimmisa tapauksissa on läppäri jolla saatetaan joku kuva aivan satunnaisesti tai vahingossa klikata "isoksi". Mutta 90% kuvista nähdään vain kännykän näytöllä postimerkin kokoisina, joiden laadulla ei merkitystä ole. Siksi tuollaiselle tuhnullekin tulee tykkäämisklikkauksia. Jossain tapauksessa kuvaajan kaikkia kuvia klikataan klikkaamisen vuoksi, ilman minkäänlaista näköalaa kuvan laadusta tai sisällöstä.
Mutta se on kivaa kun on mukavaa. Jäät lähtee joesta joka tapauksessa ja joka kevät. Linnut laulaa ja joutsenet rakastelevat. 



Lopetus


Sain pankkitililleni suorituksen työosuuskunnalta, jonka jäsen ja juhlallisesti sanottuna osakas olen ollut vuoden verran.
Pääsin osuuskunnan jäseneksi, päästyäni vuosi sitten kuvaajana  Journalistiliiton free-lancer jäseneksi. Samalla pääsin SFJ:n (suomen freelance journalistit) jäseneksi.

Saamani tilityksen perusteella päätin lopulta erota osuuskunnasta. Yritin samaa joskus syksyllä, mutta saivat ylipuhuttua jatkamaan. Nyt eivät saa koska erosin myös journalistiliitosta, jonka jäsenyys on edellytyksenä osuuskuntaan kuulumiselle. Ilmoitin myös muille sidosryhmilleni eroamisestani ja pyysin poistamaan tietoni ja esittelyni joka paikasta.

Laskutin osuuskunnan nimissä viimeisen työni noin kuukausi sitten. Kuvaustyöni hinta tilaajalle oli 50 euroa + arvonlisävero, eli verollinen hinta 62 euroa. Valtio sai suoraan arvonlisäverona keikastani 12 euroa. Lisäksi osuuskunta tilitti tai tilittää valtiolle henkilökohtaisen ansioveron joka minun tapauksessani on 15%, free-lance verokirjalla. Vero 50 euron tulosta  on noin 7,5 euroa.
Sen jälkeen osuuskunta vei omansa ja maksoi tililleni minun osuuteni tekemästäni 50 euron työstä.
Tililleni putkahti 12 euroa. Siis kaksitoista euroa. Osuuskunta sai 30 euroa, verottaja 19,5 euroa.

Osuuskunta rokottaa euromääräisen osuuden, mikäli laskutuksen yhteisarvo on alle 300 euroa silloin, kun pyytää palkanmaksua. Yli 300 euron kertymästä menee joku prosenttiosuus jota en nyt muista eikä enää kiinnosta!
Tämän päivän kuvausmarkkinoilla on saavutus saada ylipäänsä mitään rahaa kuvaustyöstä joka perustuu vapaaseen kuvaajatoimintaan. Tulot ja keikat ovat aivan satunnaisia, vaikka rumpuakin tekemisistään löisi.
Valokuvaus on bisneksenä jokseenkin kuollut!




Näkökulma ja ajattelemisen aihetta sanojeni ja ajatusteni taustaksi


Otan oikeuden esitellä ja linkata:
Jore Puusa, joka tietämättään on "aina" ollut oppi-isäni ja -mestarini valokuvauksessa ja kuvajournalismissa, lähti osuuskunnasta jo viime vuonna. Minulla kesti vähän kauemmin, kuten monessa muussakin.
Hän lopetti bloginsa, sanomalla sitä turhaksi jos oikein muistan. Samaa olen itsekin pohtinut, mutta jatkan edes tätä, kun kaiken muun olen menlkein jättänyt jo taakseni.

Puusan blogiin, jonka päivityksen hän on lopettanut; pääsee täältä:
https://jpuusa.blogspot.fi/

Ja Youtubekanavaan, joka alkaa enemmän päivittyä syksyllä:
https://www.youtube.com/channel/UCTG-JN1y4viYazYn-gSGmXg/featured

Sen esittelyvideo, joka kannattaa katsoa ja varsinkin kuunnella tarkkaavaisuutta noudattaen on katsottavissa tästä


En oikolukenut.
Kiitän aiheuttamastani häiriöstä.

Porissa: perjantaina 13. päivänä
huhtikuuta 2018

Kirjoitusta karsittu ja joitakin kuvia poistettu: 25.4.2018
.
..
...





6.4.18

Porilainen esplanadi ja Yyterin kehitys

Postikortti 60-luvun lopulta. Grako-1207. Kuva: Giovanni Trimboli.
Skannattu omasta kokoelmastani 6.4.2018


Palataanpa maaliskuun 27 päivänä kirjoittamassani blogitekstissä mainitsemaani ylläolevan kuvan postikorttiin, joka saapui minulle pari päivää sitten.
Se esittää Porin Itäpuiston päässä ollutta Hotelli (ja ravintola) Juhana Herttuaa ja hallitaloa samaisen puiston puolella. En puutu tässä enempää rakennukseen ja sen vaiheisiin, se on luettavissa edellä olevasta linkistä.

Kiinnitin sen sijaan huomiota kortissa "kultaisen leikkauksen" tekevään vehreään puistoon, pensasaitoineen ja nurmialueineen.


Miltä itäpuiston itäpää näyttää (kaupunki)maisemallisesti nykyään

Kuva on otettu vähän kauempaa kuin postikortin kuva. Kesä on vehreimmillään ja puiden lehdet peittävät näkymää jonkin verran.


Toukokuun näkymä paljastaa maaperän, joka on kauttaaltaan laatoitettu. Puistoon on rakennettu isoa kahvilaa ja kaiken maailman pömpeliä Nurmikot ovat kadonneet, samon pensasaidat.


Näkymä lännen suuntaan on saman lainen betoninen, asvalttinen. Esiintymislavankin ovat saaneet puistoon mahdutettua. Ja pölyä riittää varsinkin kevät-aikaan.


Itäpuiston ja kävelykadun risteystä kutsutaan Eetunaukioksi. Ilmeisesti Eetu Salinin patsaan innoittamana. Patsas on puiston päässä, kahvilan ja muun takana. Ja kaikki on laatoitettu. Ei sentään katettu!


Kävelykatu etelän suuntaan. Tyypillisesti jokin kaivanto keskellä katua, ja kuorma-autot joukossa. Jokunen puukin sentään.


Kai tämä on jokin urbaani ja moderni porilainen näkemys puistosta ja kävelykadusta jolla kaupunkilaiset ja kaupungissa vieraileva suomiareena- ja pori "jazz" kansa viihtyvät.
Laatoittakaa kirjurinluoto!
Kauppiaat joita heitä vieläkin jokunen on, ihmettelevät miksi porilaiset marssivat ohi ympärilleen katselematta ja pysähtymättä.
Nämä kuvat esittävät paikkoja hyvään aikaan vuodesta. Rospuuttoaikaisia ja talven kuvia en viitsinyt laittaa esille. On kuitenkin kevät alkamassa; vappuun kolmisen viikkoa.

Jos olette käyneet Helsingissä, Esplanadin puistossa . . . 
olkoon!



 Polemiikki kehittämisestä ja vetovoimaisuuden lisäämisestä

 

Yyteriä pitää kuulemma kehittää vetovoimaisemmaksi turistikohteeksi. Tehdä siitä maailmankuulu vitun "ländi"!
Ylläolevan kuvan voi avata ismmaksi ja laskea siitä ne tuhat ihmistä tai enemmänkin, jotka tuona yhtenä kymmenestä hellepäivästä nauttivat Yyteristä juuri sellaisena kun se on ja on aina ollut.
Suurin osa heistä ei suo ajatuksen puolikastakaan millekään muulle aktiviteetille tai sen puutteelle.
Joukossa on ehkä joku ullanlinnan kuplasta ulos uskaltautunut metroseksuaali joka kaipaisi sateenvarjoa coctailinsa koristeeksi, rantaan tuotuna.
Paskahuuseja voisi tietenkin olla ja asvaltoitu lankonki munakariin saakka.

Kommentoin vuosi sitten kriittiseen tapaani yyteriin kaavailtavaa laituria. Toivotin sen ruotsiin.  Joku  alkuasukas ja pursiseuralainen veti kommentoinnistani herneet ylähengitysteihinsä ja haukkui etten ole edes käynyt yyterissä. En kuulemma tiedä asiasta tai paikasta muuta kuin sen minkä naamakirjasta lukenut ja kuvia katsonut. En ole käynyt yyterissä, rannassa.
Estin ja potkein mokoman elämästäni, ja samalla vaikenin ainakin toistaiseksi asiasta, koska järkipuhe tai itsestäänselvyydet eivät niille julleille jakeluun mene vaikka känniin juottaisi.




Olen minä käynyt Yyterissä. Nähnyt ja kuvannut yhtä sun toista. 

 

Ensin oli ties kuinka kauan kielto- tai ohjetaulum ettei tuulilasiveneellä saa tulla 500 metriä lähemmäs rantaa. SIIS pitää pysytellä yli 500 metrin päässä rannasta, ymmärrättekö.
Tuossa kuvassa kuten 100 kertaa muuolloinkin, pyyhkeeni ja vaatteeni ovat taulun juuren tuntumassa. Itse olen kameran kanssa noin 50 metrin päässä tuosta taulusta



2017 alkoi meteli Yyterin kehittämisestä. 500 metrin taulu vietiin pois ja samalle sijalle laitettiin uusi!  Nyt ei saa soutaa kahta-sataa-viittä-kymmentä metriä lähemmäs rantaa. Siis tulla edes jollalla. Vai eikö saa soutaa rannasta kauemmas (?)
Koelaituri laitettiin laineille. Ensimmäinen tuulenpuuskainen keli puhalsi ensin puolet siitä munakariin, ja myöhemmin meni päreiksi loput. Styroksia koko rannan mitalla silppuna maihin. Joku siivosi.

Mielipiteet toitottivat, että laituri tarvitaan jotta pääsevät omalla veneellään kaljottelemaan.
Joku siihen, ettei rantaa pääse lähellekään veneellä:
 

Mitä nuo ovat?
Soutuveneitä?
Viitisenkymmentä metriä edellisten kuvien opastetauluista herrainpäivien suuntaan, satulakiven tuntumassa. On se satulakivi!
Kuvan otin kajakista käsin, ihan omin käsin. Matkaa kameran linssistä rantaan  noin sata metriä. Mutta ei se mitään. Kyllä sinne mahtuu.



Kävin erään kerran Yyterissä 1990, en muista oliko kevät tai syksy. Kesä ei ainakaan. Silloinkin oli yyterissä laituri. Siis oli. Meri vei, peräpoijut jäivät laineille keikkumaan ja pätkä.
Ei ollut Naturaa jonka sääntöjä kiertää porsaanreikien kautta. Joku kehitteli ja tuotteisti yyteriä ihan improvisoimalla ja transponoimalla. Mutta meni niinsanotusti päin persettä.
Toivottavasti nyky somettajat ja twiittaajat ovat viisaampia laiturihankkeissaan, kierompia ainakin.

Yyterin vetovoima piilee sen autenttisuudessa. Siis alkuperäisyydessä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Se on ennenkaikkea luontokohde. Sopii rauhoittumiseenkin. Kallo, se majakkasaari jossa ei ole majakkaa vaan sektoriloistolaitos,  on tunnettu siitä että sinne mennään ihailemaan paskaista satamaa ja tuulimyllyjä. On siellä avomeri ihan rannassa, ja ihqu kahvila josta saa hemmetin hyvää pull... munkkia. Kahvikin on ihan hyvää. Onnea ja menestystä.



Kaupunkiin takaisin

 


Maan pinnalle, ei tasalle ettei ymmärretä väärin.
Maire istuu naamabaariksi kutsutun ice-cream-housen edustalla. Naamaansa esittelevien ja rupusakin väliin on laitettu rajapaalut ja -köydet. Ja laatoitus on komia! Kukkiakin, ja väriloistoa.



Urbaania kahvilakulttuuria saattoi siellä hallitalon siiven edustalla harjoittaa vielä pari vuotta sitten. Mutta tämäkin idylli on katoavaa, kun vapaamuurareilta jäi hellan levy päälle, ja palokunta pisti koko talon kosteaksi. Iki ajoiksi.
Kahvila joutuu muuttamaan pois. Kuinka käy kahvittelijoiden. Idyllinen katumiljöön infrastruktuurinen mielikuva jää muistojen joukkoon.




Kehitystäkin: Nakkikioski junkattiin pois, ja tilalle tuli arkkitehtoonisestikin merkittävä kohde. Brunssi- blini- ja ties minkälaisine sivistyneine ateriavaihtoehtoineen.
Anttilan tavaratalo kuoli omaan mahdottomuuteensa, kuten kommunismikin Neuvostoliitossa.

Hyvää viikonloppua!


jälkeen päin

Kirjoitettuani tämän, lähdin ulos. Menin Kalloon, ja katsoin pois päin.
Juuri ja juuri nollan yläpuolella. Rännän sekaista vettä jäätävän luoteisen tuulen saattelemana.
Mieli lepäsi, ja jäähtyi.



Porin toijoella, 3 kilometrin päässä
eetunaukion humusta: 6.4.2018

.
..
...


Ooks vähä onnelline

Olen. Monessakin suhteessa. Kaikihan on suhteellista. Otsikon kysymys on porilainen, porilaiseen tapaan. Ei tarkoita varsinaista onnellisuut...