Siedätyshoitoa ja tunnustuksia

Ajattelin kuluneen viikon aikana useasti, kirjoitanko vai en. Pistänkö blogin jopa tauolle joksikin aikaa, kunnes kevät koittaa ja itsekin herään. Tammikuu on mikä on, mutta voiton puolella jo. Helmikuussa voi ajatella että seuraava on jo maaliskuu, jonka jälkeen pärjää jo hyvin. 
Olen aina jumittanut ja inhonnut tätä sydäntalvela, tai mikä se onkaan. En mikään erityinen kesäihminen ole, mutta silloin on kutenkin vapaanpaa kuin näinä härkäviikkoina. 

Talviuniset päiväni koostuvat tai korostuvat rutiineista, jotka toistuvat aamusta ja päivästä toiseen. Aamut ja aamupäivät ovat aktiivista aikaa. Iltapäivällä liike lakkaa. Riippuu säätilasta, lähdenkö ulkoilemaan vai jääkö se ruokakaupassa käymiseen. Onneksi ruokakauppani on kadun toisella puolella, ja asiointiin menee noin vartti kaikkineen. 

Olen yrittänyt harjoittaa siedätystä - siedätyshoitoa ulkoilemattomuuteeni, mutta huonolla menestyksellä. Se olisi tärkeää, mutta laiskuuteni vie voiton. Kuun alkupuolella taisi olla liian kylmä, sitten oli liian liukasta. Sen jälkeen alkoi tuulla kylmästi ja huonosta suunnasta. Joku Kekkonen ja pari muutakin urheilu- ja ulkoiluintoilijaa on saarnannut, että kaikki säät ovat ulkoilusäitä ja syyt olla menemättä ovat tekosyitä. Paskan marjat; tulkoot tai menkööt tuonne rantaan tai tuulitunnelikaduille tarpomaan, kun on enemmän kuin 5 astetta pakkasen puolella, tuulee enemmän kuin 10 metriä sekunnissa milloin mistäkin mutta varsinkin pohjoisesta, ja meri lisää reseptiin 80% kosteuden, ja lopulta sataa kuuluisaa jäätävää tihkua. Vaatetta päälle, alle,  ja huppu päähän: Niin varmaan joo. 

Liikkumisen ja raittiin ilman saamisen lisäksi, olen enemmän tai vähemmän kartuttanut kuva-arkistoani vakiopaikoillani, joista taisin kertoa edellisessä postauksessani. Auringon nousuja ja laskuja, allokkoa ja tyrskyä; onhan niitä nyt kuluneen kuukauden aikanakin jokunen tullut "talteen". Mutta julkaiseminen esimerkiksi somessa on alkanut jotenkin tympiä. En ole siellä vallitsevaan kuvavirtaan tympääntynyt, mutta itseltä on motiivi aika pitkälti kuivahtanut. Kun ei mitään erityistä ole tullut näköpiiriin. 

Siedätystä - osa 2

Idea blogikirjoituksen otsikoksi ja pohja-aiheeksi välähti juodessani aamun ensimmäistä kahvimukillista, ja somea selatessani vastaan tulleesta viihdeuutisesta. Toimittajaksi itsensä nimeämä Emmi Nuorgam- niminen naisoletettu ihminen oli tullut esille julkisuuteen, pitääkseen julkisuutensa voimassa. 

Sen lisäksi tämä tai hän päivittää uutisessa parisuhteensa seksinharjoittamisfrekvenssiään harvalukuisista sessioista avoimeen suhteeseen ryhtymiseen. Uutisessa mainostetaan uutta ohjelmasarjaa, jonka Suomen Yleisradion televisiotuotanto-osasto on laittanut kokonaisuudessaan suoratoistopalveluunsa, eli Yle-Areenaan katseltavaksi. Kyseinen sarja on ilmeisesti tooosi-teeveetä, mikä on trendikästä ja tätä päivää. 

Aion katsoa tuota ohjelmaa, saadakseni tai lisätäkseni näkökulmaa. Yhden sortin siedätyshoitoa sekin. Vaikkei kaikkea tarvitse sietää, on ellei muuta niin ihan mukava kiusata itseään. Menemällä niin kuin muodikkaasti ilmaistaan; mukavuusalueensa ulkopuolelle. Katson paljon dokumenttiohjelmia; historiaa, taidetta, sotaa ja muuta sellaista. Jostain syystä vain vähän luonto-ohjelmia. 
Tulin katsoneeksi dokumentin ruotsalaisesta kuuluisasta imastoaktivistista: Greta Thunbergistä, joka tuli tunnetuksi ja jonkin verran vihatuksikin lausuttuaan: "Kuinka te kehtaatte!"
Tämä 16 vuotiaana tuon ja paljon muutakin päästelleen nuoren habitus ja ajatusmaailma ärsytti minuakin, ja ajatus katsoa joku puolitoistatuntinen ohjelma hänestä olisi ollut vuosi pari sitten minulle melko mahdoton.  Katsoin ohjelman eilen ja siitä innostuneena yritän tuota Nuorgamiakin, ehkä huomenna. Ajatusmaailmani ilmastonmuutokseen tai kasvissyömiseen ei Gretan ajatusmaailmaan tutustumisen myötä miksikään muutu. En koe herätystä denialismistani, ja jatkan boomerina. Siedätys henkisellä tasolla, käytännön tekemisen miksikään muuttumatta, on kuitenkin havaittavissa ja ihan avartavaa. 

Kuvavirtaa ja päivänkulkuja

Moni on siirtynyt tässä vaiheessa nettiselailuaan jo muualle, tai painanut puhelimessaan paluu-nappia. 
Siitä huolimatta laitoin julkaisun alkuun tekstiä, enkä heti kuvaa. On heitäkin, teitäkin jotka pystyvät lukemaan kirjoitustakin, eivätkä jatka eteenpäin - muualle kolmessa sekunnissa, mikä on ajallinen kipuraja sille että kiinnostus pysyä sivulle säilyy. 
Mutta ei hätää. Tyypillinen osuus alkaa tästä. Kuvia viikon varrelta, ehkä edelliseltäkin. 

Päädyin hankkimaan ulkoilukenkiini liukuesteet, piikit tai nastat -miksi niitä kutsutaankin. Olen ollut sellaisten suhteen penseä tai ennakkoluuloinen. Etten minä sellaisia, vaan odotan sopivia kelejä ja menen lenkilleni vasta sitten kun se sopii. Mutta ulos teki ja tekee kuitenkin mieli, ja päädyin tilaamaan, kun eivät hinnan kiroissa ole. 
Kuva on pyörätalliksi muodostuneesta autotallistamme. Fillarini viettää talvilepoa, kuvassa taustallla kolmas oikealta -tai vasemmalta.
Ähelsin liukuesteet kenkiin, siirryin niine kaikkineen talliin ja pistin jalkaani. Siitä oli hyvä lähteä maisemaan. Saavat olla nyt kenkiin kiinnitettyinä pyöräilykauden alkuun ja kevääseen saakka. Ovat ensinnäkin melkoisen piukat laitettavat, ja toistuva irrottaminen ja takaisin laittaminen rikkoo ne kuulemani mukaan ennen pitkää. 
Huushollissani en viitsi kenkiä piikkeineen jalkaan laittaa, jottei lattia vaurioidu. Rapun kivilattia on piikkien alla liukas, enkä halua sitäkään vahingossakaan naarmuttaa. 

Eka lenkki, vajaa neljä kilometriä vaihtelevilla ja monenlaisilla alustoilla tuli tehtyä. Yllätyin, kuinka hyvät ja asiansa ajavat ne olivat ja ovat. Pitivät jäisellä kalliollakin hyvin. Paikassa jossa olisi ilman niitä ollut mahdoton liikkua. Saaresta löytyi sulaa asvalttiakin, matkani varrella. Ne eivät olleet siinäkään liukkaat. Kauppaan en noilla mene. Sille liikkumiselle riittävät tavallisetkin. 

Kävin kirjastossa, hakemassa sinne saapuneen varaukseni. Menin kiertotietä, kun suorempi reitti oli vielä mellko sorastamaton ja liukkaus pahimmillaan. Kuva Merimiehenkadulta. Kirjaston ikkunat ovat nuo kolme joissa näkyy valoa. Katu oli jäässä, mutta reunoilla sorastusta jotta myöden varovasti pääsi etenemään. Oli perjantai, 14.1. Sunnuntaina pistin liukuesteet tilaukseen. 

Seuraavana keskiviikkona: 19.1. tein ensimmäisen lenkkini liukuesteiden kanssa. Päädyin samalle kadulle, kirjaston nurkalle. Otin kuvan "verrokiksi" edelliselle. Oli satanut muutama sentti lunta, eikä katu ollut enää "jäärata". Paioitellen kuitenkin jäisiä kohtia. Tyypillinen ajatus; että hommatessani liukuesteet kenkiin, ei niille ole enää tänä talvena tarvetta, ei pidä paikkaansa. 

Kirkkokadun koillispäässä 12.1.2022. Sen loppupäässä, kun numerot alkavat kirkon päässä. Tämä kuva olisi mennyt oikopäätä "roskiin", mutta jätin talteen muistutukseksi. 
Otin lenkilleni mukaan kameran, järjestelmäsellaisen. Mielestäni on pokkareilla ja puhelimella kuvaamisen myötä hälvennyt se, että "järkkärillä" kuvatessa pitää tehdä muutakin kuin sommitella kuva ja painaa laukaisinta. Kuvasta, kuten moneta muustakin tulla lenkillä tallentuneesta, tuli tuollainen suttu. Tarkennus ties missä, eikä tarkennusta ollenkaan. 

Kuvaparin vasemmassa nikoni, jossa on typerä nappulayhdistelmä tarkennukselle: af/man ja keskellä sitä nappula jota pohjassa pidettäessä rullilla valitaan tarkennuspisteet ja tavat. Se olisi ihan jees, jollei tuossa linssissä olisi vastaavaa automaatti- / käsitarkennusnappulaa. OS tarkoittaa kuvanvakainta. Jos nuo af / m- nappulat sattuvat jostain syytä menemään ristiriitaan keskenään, niin päin takapuolta menee kuvahommat. Okulaarissa kyllä näkyy, onko tarkennus kunnossa ja toiminnassa, mutta kun keskittyy kohteeseen niin kaikenmaailman vilkkuvalot pakkaavat jäämään huomiotta. 
Nikonin ja Canonin säätöperiaatteet ovat erilaiset. En ole mikään canonisti tai nikon-mies, mutta kyllä canonilla on toimivampi systeemi. Nikonit enemmän vekotinhulluille, ja heille joiden kamerat maksaa joku muu. 
Vertailun vuoksi kuvaparissa Fuji(film)n pokkari, joka on erinomainen siinäkin suhteessa, että sen tarkennustapanappulasa on kaikki samassa. S-kerta, c-jatkuva ja m-käsitarkennus. Objektiivin juuressa on säätörulla joka muuttuu tarkennusrullaksi, kun laittaa tarkennuksen käsisäädettäväksi. 
Pakollinen kameralöpinä oli melkein tässä. 

Samalta lenkiltä, tarkennus kunnossa. 500 metrin verran Kirkkokatua, teleobjektiivilla perspektiiviltään lyttyyn litistettynä. Epätodellinen mutta suosittu näkymä. 250 milliä, 1,6 croppikertoimella 400 millin kinovastaavuus. Kinovastaavuus tarkoittaa filmikuvausmaailman polttovälejä. Filmiajan kinokoon filmiä syöneen kameran juttuja. Digejäkin on kinovastaavia. Niitä kutsutaan täyskennoisiksi. 
Polttoväli ei kroppikennoisessa kamerassa oikeastaan miksikään 1,6 kertaiseksi muutu. Kuvakulma supistuu, kapenee. Siitä ilmiöstä voi vetää laskelman kroppikerrointa käyttäen. Täyskennoisessa 250 millisellä kuvattu kuva on saman näköinen, kun sen rajaa jälkikäsittelyssä saman näköiseksi. 

Otin pyryaamuna kuvan, samasta kuvakulmasta kuin päivittäisen sääkuvani, joita en liiemmin julkaise missään. Kuva on puhelimella. Annoin sille photoshoppia, jotta sain sävyt sellaisiksi kuin värisilmäni ne aamukahvin tippuessa näki. Oranssia pois, vihreää pois, sinistä pois. Kokonaissaturaatiota ina lisää sen jälkeen, ja vibranssiakin vähän. Huippuvaloa vähän pois ja tumminta ina lisää. Varjot saivat olla. 
Jiipekki hävyttömästi auki rawisäätimellä, ja magentan sekä cyanin hienosäätö.  Voilá. 

Jos en olisi tehnyt mitä tein, sävyt ja valotus olisi jäänyt tällaiseksi. Jos katulamppu olisi mallia vanha kaasupurkaus-natikka, niin värin ymmärtäisi tai sietäisi. Se on ledi, mutta puhelin luulee sitä silti oranssiksi. On olemassa esiasetuksia erilaisille värilämpötilatilanteille, kuten keinovalo tai pilvipouta. Mutta niihin ei ole mitään kunnollista luottamista, ainakaan pikapikaa kuvaa räpsiessään. 

Vanhat sähkörasiat ( tai mitä nuo lienevätkään nimityksiltään) ovat valokuvauksellisia.
Otan kuvan kohdttaessa.

Lopuksi muutama kertynyt äänekäs video
ja tunnuustuksellinen loppukevennys

Facebookissani on julkinen - avoin videokansio, jossa pari toisintoa näihin, mutta paljon muutakin. 
Sinne voi vilkaista tästä

Lopputunnustus

Tällaisia ei oikeastaan kuuluisi kertoa,
mutta poikkean muutenkin; 
valtavirran kaunistelevasta ihanuudesta

Paheellista ja pahennusta herättävää!
Kävin aamupäivällä ruokakaupassa, ja hankin talouteen 10 purkkia olutta. Kuvasta joka on vanha, poiketen niistä kaksi on vahvuudeltaan IV-A, mutta loput kahdeksan kuvassa esiintyviä kaupan brändi-talouskeppanoita. 
Määrittelin ostokseni parin menneen perjantaikaljoitteluni perusteella nyt uudelleen. Kahdentoista keppanan sijasta aioin ensin ostaa kymmenen, etten kävelisi keskiyön paikkeilla päin seinää, kuten on käynyt kahdentoista purkin jälkeen ennen nukkumaan rientämistä. Mukavuuskeskeisen tarkkaan optimoidun keskinkertaisen humalatilan luominen on tiedettä. 

Tammikuussa viettävät tai pitävät tipatonta. Katson että sellainen on juopoille. Pitäkööt. Minun ei oikeastaan tarvitsisi muusta kuin taloudellisista syistä kontrolloida kaljoitteluani. Mutta olen rajannut sen harrastamisen perjantai-iltoihin. Olen niinsanotusti antanut itselleni luvan humalahakuisesti humaltua hieman kerran viikossa. Selittelee ja puolustelee, sanoo jokun nyt siellä ruudun toisella puolen. 

Kun kello lyö perjantai-iltana kuusi, laitan aivan oikean radion päälle. Radio Suomella alkaa silloin puhelintoivekonsertti; puhelinlangat laulaa. Samalla avaan kellontarkasti purkin numero 1.
Puhelintoivekonsertti on muodostunut kuukauden parin aikana tavaksi. Siihen soittavat ovat ainakin tähän asti olleet yllättävän "tolkun ihmisiä". Ja toiveensa musiikillisesti mieleisiä ja mielenkiintoisia. 
Tapa saattaa muuttua tai muotoutua. 

Puhelinlangat laulaa- lähetys kestää pari tuntia, jonka aikana olen kuluttanut purkeista puolet tai 6. Vastaanotin ja -otto vaihtuu YouTubeen. Luurit päähän ja volymia.  Päädyn ennemmin tai ainakin myöhemmin kuuntelemaan väistämättä oopperaa. Suosikkini on la Traviatan Brindisi - "juomalaulu". Kaksi tulkintaa ovat yli muiden: klassinen tämä  ja modernimpi tämä. 
Siedätystä! -ei. 

Mitä tuohon alkoholi tai kaljajuttuun tulee, on käyttöni kohtuullista. Eräs kouluttaja joka koulutti työpaikkani työntekijöitä juopotteluasioissa, määritteli alkoholismin seuraavasti: "Tullakseen tai päätyäkseen alkoholistiksi, pitää juoda paljon. Pyhäjärvellinen." Hän oli lähtöisin Tampereelta, ei Säkylästä. 

Jossain vaiheessa loppusyksyllä huomasin että olin nauttinut loppukesällä ja syksyllä liian monta purkkia laageria, ehkä hukuttaaksenikin jotain. Se oli jo huonoa. Joka päivä, varmaan kolmen kuukauden -melkein neljän ajan. 
Lasketaanpa: 4 kuukautta x 30 päivää x 8 purkkia = 960 purkkia kaljaa. Keskimäärin 60 purkkia viikossa. Hirmuinen määrä!!  320 litraa. Jos sen suhteuttaa - ihan huvin vuoksi sen jälkeiseen,  nykyaikaani; noin 40 purkkia kuukaudessa, on ero joka suhteessa merkittävä. Mutta viihdearvo yhtä hyvä tai parempikin. Kukin voi tykönään laskea, tai tehdä muuta johtopäätöstä siitä missä on järkeä tai ei.  Jatkan tieteellisen tarkkaa juopotteluani vast'edeskin - perjantaisin kello 6 (18).  Toivottavasti minusta ei tehdä huoli-ilmoitusta. 

Olette ehkä huomanneet, että julkaisen blogipäivitykseni perjantaisin iltapäivä-neljän maissa. Monet olen aloittanut jo torstaina, ja painanut pisteen perjantaina. Kirjoittelen ja kasaan näitä siis selvin päin, eli alkoholilla ei ole vaikutusta asioihin. 
Kerran  - pari olen tehnyt poikkeuksen, mutta poistanut tekeleeni kiireisesti. (toim.huom.)

Sunnuntaina; ylihuomenna  on aluevaalit, jota seuraa melkein täydellinen hiljaisuus poliittisessa mainonnassa ja muussa vastaavassa. 
Olen huomannut suhtautuvani varuksella ja epäuskolla henkilöihin, jotka kutsuvat poliitikkoja ja päättäjiä etunimellä. 

Siedettävää alkavaa viikonloppua !

Reposaaressa: 21.1.2022

____

___

__

_

-

.

( )( )