Huonovointisuutta

Jaakko heitti eilen, naisten viikon päättymisen kunniaksi,  kylmän kiven veteen. Kesä kääntyy loppupuolelleen. Ellette ole huomanneet niin on ollut aika kuumia säitä, päiviä.
Suuri osa ihmisistä pitää kesästä joka on lämmin, mieluummin helteinen. Jos joku on muuta mieltä, jopa ääneen lausuu ettei pidä - menköön gröönlantiin tai pohjoisnavalle niin ei ole kuuma.
Säästä on turha kiukutella, ja sen ennustaminenkin on mennyt plörinäksi ja pekkapoutien taivasteluksi käristyskupoleineen ja muine kurittajineen.

Mutta kyllä se siitä viilenee ennen joulua. Olen luvannut olla noitumatta talvisäitä, mutta jossain vaiheessa varannut oikeuden kirota kuumuutta. Kuumuutta joka jatkuu liian monta päivää. Säätilaa kosteuksineen joka käy kroppani päälle ja aiheuttaa otsikoksi ottamani olotilan. Kun en ole enää työelämässä, tulen toimeen olotiloineni. Ei onneksi tarvitse lähteä aamuisin töihin tai mihinkään. Kun käyntiin lähteminen kestää pari tuntia. Sairaseläkeläisyyteni on perusteltua. Olotilani on viivästyttänyt blogin pitoa, mutta myös runsaudenpula jota on viime päivinä esiintynyt.
Odotan kuva-arkistoni järjestelyä varten tilaamaani massamuistivälinettä, joka jumittaa jossain päin Suomea postin kuljetettavana. Saattaa olla että tämä heinäkuu-suomikin on osatekijänä tavallista hitaammalle postin kululle, mutta eiköhän se pian postiluukkuun tai luukusta kolahda.

Netissä vastaantuleva kuva johtaa usein omien kuvien penkomiseen. Ajatus ja tekeminen erkanee siitä mitä oli alkamassa. Tässä yksi tapaus joka johti ensin kymmenen, sitten kahdenkymmenen vuoden takaisiin kuvakansioihin. Niin tämäkin kuvan kohdalla, jonka näin FB-ryhmässä jota satunnaisesti seurailen tai jonka jokin julkaisu pomppaa omalle someseinälleni. Kuvan ajankohta ei selvinnyt mistään, mutta se on Finnan tietokannoissa.
Kuva on arkistoitu Atelier Laurentin ottamana. Suosittelen katsomaan kyseisen kuvaamon tai kuvaajan kuvia laajemminkin Finnassa. Varskinkin jos Tampereen historia kiinnostaa. Kuten moni muukin kuva finnassa, tämänkin tekijänoikeuksia netissä jakamisen suhteen on syytä noudattaa. Mni kuva on vapaasti käytettävissä, kun mainitsee kuvalähteen joka tässä taauksessa on museovirasto. Ei kaikkivaltias Satakunnan museo, joka sanottiin somejulkaisussa joka pisti minut Finnaan.

Kuvassa on Satalinnan "eetalo", tuberkuloosiparantolan lastentalo. Sairaalatoiminnan loppuaikoina E-rakennuksena tunnettu osa, päärakennuksesta jokirantaan päin silloisen puutarhan vieressä. Kuvan voi ajoittaa jonnekin 40-luvun loppuun tai aivan 50-luvun alkuun.

Sama tai hiukan laajempi näkymä 2010-luvulta. Vertailin kuvia moneen kertaan. Isoksi suurennetussa kuvassa näkyy eroa ison terassin rakenteessa. Ja vanhassa kuvassa talon taustalla näkyvä savupiippu on poistunut. Pihalle rakennettiin 90-luvun lopulla suihkulähde, jonka kallleutta silloin taivasteltiin. Taivastelu on ehtymätön luonnonvara.

Muutama muu kuva, vuosituhannen alusta. Noin 20 vuoden takaa, arkiston kätköistä.

Silakkamarkkinat Helsingissä. Kolera-allas ja taustalla kulttuurimaisemaa 

Varsinkin suihkulähde, ei niinkään tuo talo

Asematunnelissa. Helsingin rautatieaseman.

Toiseksi viimeinen moottoripyöräni. Heräämässä talviuniltaan, äitini autotallissa jossa se oli säilössä.

Ja se viimeinen. Kuva on vuodelta 2006. Olin tuolloin 41-vuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin luovuin yli 20 vuotta kestäneestä moottoripyöräilyharrastuksestani. Enkä ole siihen paria haaveeksi jäänyttä hetkeä lukuunottamatta palannut. Moni aloittaa tai palaa näiden pariin viisikymppisenä. Mutta jotkut ymmärtävät luovuttaa. Syystä tai toisesta.
Enää en uskaltaisi, kun en ole auton rattiakaan pitänyt käsissäni moneen vuoteen. Asia palasi mieleeni, kun sukulaiseini kanssa vaihdoin muutaman viestisanan eilen "mesessä". Aika on muuttunut. Päinvastaiseksi.

Viime päiviä, viime viikkoa

Kävin jatseilla.

 

Mutta sain filmille pari mukavaa kuvaa, joista tämä päälimäisenä. Digivärikuva puhelimesta samalla kun mittasin filmikameralle valotusarvot puhelin- "apilla".
Nuoret naiset joita en tytöttele vaikka setämies-boomerina saattaisinkin, jakelivat ilmaista juotavaa. Crisp:in Radleria. Se on sitruuna-arominen alkoholiton olut. Se on hyvää. Se tuli hyvään hetkeen, kun olin taas unohtanut ottaa vettä pulloon ja mukaan.
Kun laittaa someen päivityksen jossa mainitsee alkoholittoman oluen tai joku koskenkorvaan mieltynyt tunnistaa crispin tai vastaavan, tulee kommenttia. Että se on kuin katsoisi pornoa radiosta. Tai jotain vastaaavaa höpinää. Olen saanut pari ilmaista näytettä, maistiaista. Ja olen ostanutkin muutaman kerran alkoholitonta olutta. Pornoa en ole kuunnellutkaan saati katsonut: radiosta.

Ryyppääminen on osaltani mennyttä elämää. Halua on, kykyä ei. Tulee huononvointiseksi. Kroppa ei enää kestä kolmea olutta enempää. Mieluummin jättää kahteen. Mutta hyvältä se suutuntuma tuntuu, kun humala puraisee kieleen ja mieli virkistyy, vähästäkin. Monen asian kanssa oppii, tottuu elämään.

Lopuksi kuvakaappaus facebook-seinältäni. Kun Tekstin copy-paste ei aataminaikaisen tietokoneeni selaimessa toiminut. Kertomus muistitikun hankkimisen yhteydessä heränneistä ajatuksista. Matematiikkaa ja muistoja korppujen ajalta, jolloin Microsoft Word- tekstinkäsittelyohjelman versio 5 piti asentaa tietokoneelle levykkeiltä, korpuilta. Niitä oli 10.
Hankkimani muistitikku on kooltaa säälittävä puoli teraa, jos kamerarunkkareita kuuntelee. Pitäisi olla ainakin kaksi, mieluummin neljä teraa. Siis 2000 tai 4000 gigaa. Giga on tuhat megaa tera on tuhat gigaa.....    ja niin edelleen.
En kuvaa rawina, enkä ainakaan säilytä niitä jos joskus satun jonkun ruudun ottamaan. Jiipekitkin muokkaan alle 2 megan kokoisiksi. Jotain poikkeusta lukuunottamatta.

Poikkeukset vahvistavat.

Ja poikkeuksetta pian viilenee. 

 

 

Porissa: 26.7.2024

...