Huomenna päättyy neljäs viikko, kolmen kuukauden työkokeilurupeamassani Satakunnan museolla. Takana on kuukausi, edessä vielä kaksi kuukautta. Museomaailma "kulissien takana" on ollut minulle melkein joka päivä uutta tietoa ja kokemuksia sekä kokemusta antava ympäristö.
Vaikka olen tehnyt kuvaustöitä ja kuvankäsittelyäkin melkein vuosikymmenet enemmän ja vähemmän säännöllisesti, en koe nyt käynnissä olevaa rupeamaani ollenkaan turhaksi tai turhauttavaksi.
Ylläoleva kuva on viimeinen, jonka tein viikko sitten kuvaamastani parinsadan otoksen joukosta. Kuvasin tuolloin aamupäivän ajan Satakunnan museon toimipisteisiin kuuluvaa Rakennuskulttuuritalo Toivoa, ja samassa pihapiirissä olevaa Korsmanin taloa sekä piharakennuksia.
Olen kuvannut myös muissa toimipisteissä: Luontotalo Arkissa sekä Rosenlew-museolla, joista kirjoitin edellisessä postauksessani.
Tämä kirjoitelma sai alkunsa jo neljä päivää sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Aiheita oli mielessäni tuolloin monta. En osannut päättää mistä niistä lähtisin lopullista tekemään, ja jätin aiheet hautumaan. Päädyin tähän päiväkirjamaiseen kerrontaan.
Kuvakulmaltaan 360 asteisten virtuaalikuvien julkaiseminen on ollut aika ajoin minulla kehittelyn kohteena. Löysin muutama päivä sitten, exif-data- ohjeita etsiessäni sattumalta sivuston nimeltä Kuula.
Flickr:in ja 360-cities:n jälkeen kuula vaikuttaa hyvin lupaavalta, selaus- ja linkitys (koodin upotus, kuten tässä alla) toimintansa osalta. Pitäisikö sanoa toiminnallisuutensa.
Virtuaalikuva poikkeaa eniten "tavallisesta" digitaalisesta valokuvasta sekä sen sovelluksista siinä, että se on katsottavissa enimmäkseen vain netissä. Osana verkkosivustoja. Vaikka menetelmä ei ole enää mikään uutuusjuttu, sitä käytetään melko vähän.
Muistin tuota museon Laaksola-salin VR-kuvaa pyöritellessäni, että minullahan on jossain hyllynperukoilla virtuaalilasit, joilla voi katsella "silmälappuvideoita". Kuulan kuvan saa näkymään myös niiden ymmätämässä muodossa. Lasini, tai miksi tuota vekotinta kutsutaankin, ovat mallia halpa ja köyhä. Niihin laitetaan puhelin sisään, ja katsotaan sitä "stereona. Päätä käännellessä, kuva elää ja nayttää virtuaalinäkymän johon katseensa kohdistaa. Syrjäsilmällä katsoen ei tapahdu, vaan pitää kääntää päätään.
Rosenlew-museolla
Vaihtuva näyttely avautui viikko sitten
Suuren perusnäyttelyn lisäksi museolla on vaihtuvia näyttelyjä. Nyt avautunut " 404 ruutua " on koettavissa elokuulle asti. Näytillä on paljon rakennushistoriaa, lehtikuvaajien työn esittelyä, ja hienoa kamerakalustoa. Kuvassa hyllyllinen kameroita, joka ottaa näyttelytilaan astuvan kävijän ensimmäisenä vastaan. Silmän korkeudelle ja alemmille hyllyille on sijoitettu laatutavaraa ja keräilyharvinaisuuksiakin. Ylempänä, melkein katseen tavoittamattomissa on vaatimattomampaa ja muovisempaa esineistöä. Kuva on näyttelyn rakentamisen loppuvaiheesta. Hyllyä ei ole vielä peitetty lasilla.
Minulle henkilökohtaisesti ehdoton Show Stopper on tämä Leica M3, jota valmistettiin 1954-1967. Mittaetsinkamera, jota laadullisesti parempaa saa hakea. Vieressä oleva Rolleicord ei minua enää kovasti sytytä. Sen olen kokemut, enkä sen hypetyksen arvoiseksi osaa mieltää.
Halpaversio
Tällä japanin automaatilla ei ole muuta yhteistä jalorotuisen leican kanssa kuin se, että sekin on mittaetsinkamera. Ne ovat nykyään filmikuvaukseen heränneen porukan keskuudessa jotenkin muodissa. Mittaetsinkameralla tarkoitetaan sitä, että kohdetta tähdätään ja kuva rajataan tuolla objektiivin yläpuolella olevalla reiällä. Kun järjestelmäkamerassa kuva välittyy objektiivin läpi okulaariin jota kuvaaja katsoo. Nykyisin skin alkaa olemaan mennyttä aikaa ja huonosti katu-uskottavaa, kun peilittömät järkkärit valtaavat markkinoita ja vekotinhullujen sydämiä.
Niissä kameraa pidetään muutaman kymmenen sentin etäisyydellä naamasta ja tuijotetaan sen "takatelkkaria". Hieno homma.
Säätö on tässä kamerassa melko tärkeä
Valotusmittari joka määrää ajat ja aukot, toimii paristolla. Paristotyypillä ja -mallilla, jota ei enää ole saatavana. Koska ympäristömääräykset kieltävät mokomien elohopeamyrkyllisten valmistuksen, myynnin, käytön ja hallussapidon.Homma saadaan kuitenkin toimimaan nykyaikaisella tavallisella LR44 nappiparistolla joka on fyysisesti saman kokoinen kuin alkuperäinen mercurykin. Joissakin kameroissa joutuu vähän soveltamaan ja käyttämäään foliovirityksiä. Mutta tässä ei.
Ongelmana tai ratkaistavana on kuitenkin uusien paristojen eri jännite, kuin alkuperäisissä.
Valotusmittarin antama virheellinen tieto kameran sulkimelle ja himmentimelle pitää korjata oikeaksi. On olemassa jännitteen alentajia ja muuta rihkamaa. Mutta asian voi korjata myös huijaamalla valotusmekanismia iso-arvoa säätämällä. Se rajoittaa jonkin verran filmivalikoimaa, koska on valittava filmi jonka isoarvossa on säätövaraa. Siis kameran osalta. Prässääminen ja piinaaminen ovat eri juttu. Filmi pitää ylivalottaa aukon tai kaksi.
Havainnollistetaanpa digikameralla: neljä kuvaa samoilla aukoilla ja ajoilla, mutta isoarvoa muuttaen.
Kun pariston jännite on väärä, laitetaan isoarvoksi ylivalotuksen tuottava arvo. Eli jos ja kun cosinaan pistää ASA-ISO 100 filmiä, laitetaan säätimeen arvoksi 400. Valotusmittari saa liikaa virtaa, mutta säätää kuvausarvot filmille sopiviksi. Testirulla tai haarukointi on kuitenkin paikallaan, asian varmistamiseksi. Kehitys boksiarvoilla, eli filmin alkuperäisen iso-arvon mukaan.
Menikö yli ymmärryksen? Niin minullakin.
Kesää tai edes kevättä odotellessa . . .
teletunnisteet
#satakunnanmuseo
#virtuaalikuva
#cosina
#valotusmittari
.
Porissa: 7.3.2019
.
..
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti