Joutomiehen joulukuu

 
Jo joutui armas aika...  ei kun joulukuu. Jollekin sekin ehkä armas, joutaville joutava. Mutta joutaa sekin, mennä niin alkaa päivä taas pikku hiljaa pidetä. 
Proosarunoilla voisi enemmänkin, mutta lyriikka ei ole katu-uskottavaa tai muodissa. Ollakseen virallinen runoilija, pitää omata lopputukinto jossain sopivassa aineessa. Minulla kuten sadoillatuhansilla muillakin, on pöytälaatikossa kirjoituksia. Joku runon tapainenkin, muun uumenissa. Loppututkintoni ovat autonasentaja ja lähihoitaja. Lopullinen tutkintoni on joutomies, ja laiskuri(us) jota olen opiskellut koko ikäni. 
Paljon tekstiä, mutta loppupuolella taas kevyempääkin -siis kuvia (toim.huom.)

Jokin aika sitten olisin pitänyt tällaiset maskiselfiet omana tietonani, jos olisin edes ottanut. Mutta kun menin kauppaan toissakerralla, päätin edesottaa "tämän kerran". Puhelimella auton aurinkolipan meikkipeilistä. Korona iski Suomen elämiseen 16. maaliskuuta. Silloin ei "kukaan" pitänyt maskia missään moneen kuukauteen. Kesällä asia laantui, ja elämä palautui jonkin verran. 
Kuntoutustuella oloni vaihtui työkyvyttömyyseläkkeellä olemiseksi kesäkuun alussa, mikä nyt ei sinänsä koronaan tai muuhunkaan kummemmin liity. Mutta kun koronaa on eletty pian kahdeksan kuukautta ja eläkeläisyyttäni vähän yli puoli vuotta (6 kuukautta, 10 päivää, 8 tuntia ja vartti -tätä riviä kirjoittaessani) niin voihan aikajanoja laittaa havainnollistamisen vuoksi. 

Koeaikani joutomiehenä on mennyt menojaan jo pari kuukautta sitten. Olen tyytyväinen olooni, vaikka moni toisin luulee. Toisin merelläkin tuulee...
Niin; kesällä koronaa ei oikeastaan huomannut, paitsi pori jatsin ja suomi areenan poissaolon osalta. Mutta nyt, menneen parin kuun aikana se on pompannut tajuntaan vahvasti. Kun menee kauppaan, huomaa olevansa kummajainen jos menee sinne naama paljaana. Kaikilla on maskit, ja maskitonta vähän tuijotetaan. Kun touko-elo- tai syyskuussakin vielä; meni kauppaan tai johonkin vastaavaan, niin 6/100 oli maski, ja heitä jotkut ikäänkuin tuijottivat. Kummajaisuus muuttuu, joutavuus on pysyvää. 
Koska olen ollut toiseksi viimeisen loppututkintoni;  hoitoalan alimman sellaisen oppitunneilla hereillä, läpäissyt inhottavana pidettävän mikrobiologian tentin hyvällä arvosanalla, tiedän miten - miksi - milloin - ja missä maskia täytyy kannattaa tai pitää käyttää. Miltä se suojaa ja miltä ei. Ketä se suojaa ja ketä ei. 
Laitoin maskin naamalleni, mennessäni kauppaan. Yhteisöllisyyden kannattamisen vuoksi. Siis toissakerralla. Viime kerralla se jäi pois. En ollut yhteisöllinen, vain itsekäs. Valitkaa itse mieleisenne. 

Vittu kun vituttaa; lauloi Ismo Alanko 60-v. 

Kun maskin käyttämisestä aloin tai aloitin, niin sillä pääsee toiseen aiheeseenkin. Aivan ensimmäisen kerran tänä korona-aikana laitoin maskin kun hain toissa viikolla myyjältäni yllä olevassa kuvassa näkyvät vuosien 1866 ja 1889 viisipenniset: "Aleksanterit", toisen ja kolmannen. Nikolai toinen, vuodelta 1899, on ollut kolikkorasiassani jo kauan. 
Kuten varmaan aiemminkin olen puolustellut tai vähätellyt, en ole numismaatikko tai numismatiikkaa harrastuksenani pitävä. En ole filatelistikaan, vaikka postimerkkejä ja muuta niihin liittyvää keräilenkin. Koska en noudata kummankaan alan normeja, ja teen mitä milloinkin sattuu kiinnostamaan tai miellyttämään. Omalla tavallani ja omiin tarpeisiini sovittaen. 
Minua kiinnostaa ja "huvittaa" historia. Ja joidenkin maiden monarkiat sen aikajanojen luojina. Tukeakseni historian hahmottamista, olen hankkinut Englantilaisia postimerkkejä. Niiden rinnalle sarjan kolikoita samoista hahmoista. Äidinäidin geeniperimänä saamani ryssäviha on pitänyt Venäjän monarkian tähän asti etäällä, mutta katsottuani pari dokkarisarjaa tsaareista, kiinnostuin heistäkin ja halusin hankkia autonomian ajan suomikolikot heidän osaltaan. Mitä niitä diskriminoimaan. 
Laitoin kuvaan kolikoiden kavereiksi aikakausiin sopivat postimerkit.

Tämä kuori toi minulle viimeisen autonomian ajan viisipennisen, joka on edellisessä kuvassa oikeanpuoleisin. Vuonna 1917 oli kaksi versiota. Ykkösversiossa Nikolai II monogrammi, ja toisessa joka täydensi "kokoelmani"; venäjän kaksipäinen kotka-vaakuna, ilman keisarin kruunua. 
Kuten aleksanterit, ostin viimeisenkin huutonetistä. Hintataso noilla rahoilla on 2-6 euron luokkaa / kpl, riippuen niiden kuntoluokista ja muusta vastaavasta. 
Aleksantereista en maksanut postikuluja kun hain ne myyjältä, Nakkilasta. Olin hyvin tyytyväinen kuun pääsin siitä kunnasta takaisin Poriin. 
Viimeisestä, joka tuli postissa, maksoin postikulut. Olikohan 1,70 euroa. En tunne postimaksujen suuruutta, siis postimerkkien hintoja tänä päivänä. 
Postimerkki on tuossa jo leikattu kuoresta irti, ja menossa liotukseen ja edelleen kansion suojiin.
Mikä tässä on erityistä? Merkki / lähetys on leimaamaton. Se on mennyt jossain lajittelussa eteenpäin ilman leimaa. Merkki ei ole ohileimattu. Merkki ei kelpaa postimerkkikokoelmaan postituoreena, koska se on kiinni kuoressa. Jos sen liottaa irti niin siinä ei ole enää liimaa eikä se ole postituore. Filatelistit, oikeat sellaiset sonovat niin. Sanokoot. Liotin merkin irti ja laiton kansioon, muiden kalasarjan merkkien riviin. 
Voisin tietenkin liimata merkin johonkin lähetettävään kirjeeseen tai joulukorttiin, mutta se on petos ja rikos. Ei niin saa tehdä. Mutta voin ajatella hiljaa mielessäni tyytyväisenä niin, että tavallaan sain kolikon ilman postikuluja. 

[saivartelu ja jaarittelu päättyy]

Muuta, mukavampaa(?) - joulukuun alkupäiviltä

Aloin kokoamaan facebook-sivulleni (linkki, profiilini on julkinen)  joulukalenterinomaisesti kuvia kokoelmani jouluisista kohteista, kohde / päivä. Osin vanhoja linkittämällä, mutta suuri osa tulee olemaan uusia skannauksia postimerkki- ja korttitaidealbumiin. Jatkan varmaankin välipäiviin asti. Tai peräti vuoden vaihteeseen. 

Eilen oli vuorossa joulu- ja promotiokortti,  Carola Häggkvist;  Carolajul (1991). 

Kuvaan liitetty ”leimana” kortin taustapuolen teksti. Valokuvaaja: Mats Oscarsson.

Albumi Carolajul on kuunneltavissa Youtubessa:

https://www.youtube.com/playlist?list=PLHf7I5JNoNdapvo77ZV-BhVw9-Jd4ieOs

Itsenäisyyspäivä aiheuttaa somessa kuvatulvan. Suomen lippua ja sankarihautoja. Sokerilla ja ilman. 
Niin minäkin otin koneelta kolme kuvaa ja tein niinsanotun triptyykin. Kaksi sankaripatsasta laidoille, ja keskelle ajatuksen aiheeksi aivan jotain muuta. Keitä ne on ne sankarit, sankareita elämän... jotain sinnepäin laulaa jooku jota en nyt muista.
Vasemmalla Merikarvian, oikealla Harjavallan. Itselleni tavallaan kaksi merkittävää muistomerkkiä. 

Karhunpesä

En mennyt sankarihaudalle, enkä patsaille. Menin Valtakadulle, karhukorttelin tuntumaan. Uusi ruokakauppa. Toisessa kuvassa mahdollisesti tulevan Aarre-alueen aluetta. Taustalla näkyy Satakunnan museo, oikealla teatterin uudempaa osaa. Aivan vasemmalla uuden talon päädyn vieressä vanhan panimon "takapuoli", jota harvemmin kuvissa näkee. Useimmat sanovat uusia kerrostaloja harmaaksi laatikkomassaksi. En ole samaa mieltä. 

Vein vuosi sitten pyörän puolilämpimään varastoon talvehtimaan. Nyt tyydyin laittamaan sen "pussiin". 
3.12.2020. 

Kauppakeskus Puuvillassa on tänäkn vuonna joulun alla piparkakkutalokilpailu. Näytillä hienoja luomuksia, joista voi äänestää mieleistään ja samalla osallistua arvontaan. Äänestin ja osallistuin. Kuvasin joitakin, mutta menkää itse katsomaan. 

Yksi Puuvillan vaatekaupoista loistaa valomainoksellaan. Tykkään. 

"Tosissaan" ottamaan kuvia 

Jonain ehtoona kun muutenkin lähdin kaupunkiin (niin porilaiset sanoo), otin kaksi kameraa ja jalustan mukaan. Jätin pokkarin kotiin ja pidin puhelimen taskussani. Ajattellin että kuvaan nyt pari juttua oikeen huolella ja kunnolla. Saadakseni erottelua ja syvyyttä. Ja tietysti sävyalaa joka kelpaa itselleni. 
Raatihuoneen puiston nurkalla. Pinnakkainen tai sen digitalinen vastine. 

Käytin parissa kuvassa pitkää valotusta, jotta sain ohi kulkeneiden autojen valoviivoja. Ensivaikutelma kuvista oli huono. Mutta kuten usein, kuvat "avautuvat" vasta seuraavana päivänä. Joskus vasta pitkän ajan kuluttua. Tämä kuva sai osakseen melko paljon käsittelyä. Raatihuoneen kellon kellotaulu näkyy numeroineenkin. 

Valtakatua itään. Sopii mustavalkoisen aiheeksi. Filminomainen rae puuttuu. Onhan tämä digikuva. 

Vaimo otti kaapin kätköistä maljakon. Kysyi tai pyysi, ottaisinko selvää sen taustoista. Otin ja kuvasin senkin perusteelllisesti. Ensin ajatuksena laittaa kuva googlen kuva-algoritmiin, ja löytää siten vaasin taustatiedot ja mahdollisen arvon markkinoilla. 
Vähempikin olisi riittänyt, mutta pistin mikroskoopinkin "pystyyn" ja signeerauksen talteen.

Kyseessä on Tapio Wirkkalan laajan tuotannon hiukan harvinaisempi yksiö tai malli. Nimeltään Raito.
Iittalan luettelonumero 2780. Valmistettu 70-luvun lopulla.  Vaasi on ollut talouskäytössä, kynäpurkin virkaa toimittamassa. Mustekynien (täytekynien) jäljiltä on jäänyt likaa, joka tätä kirjoittaessani alkaa olla poistunut parin vuorokauden kestäneen liotuksen aikana. Putsattua bensaa ja tärpättiä. 

Kuvassa myös harmaakortti jonka avulla laitetaan sävyala ja valkotasapaino, ellei aivan kohdalleen niin hyvin paljon sinne päin. Jätin piruuttani kuvaan, vaikkei sillä lopullisessa enää mitään tekemistä ole. 
Ostakaa !  Maljakko on myytävänä !

Meillä oli viikko sitten juhlaa. Ja juhlaruokaa. Minulla oli kamera mukana, kun toivottiin että ottaisin. Muut kuin tämä ovat ei-julkisia kuvia joten se niistä, mutta yhden kuvan tein itselleni. Tässä on oliiveja ja oliiveille tarkoitettu otin. Sitruunalohkoja mariskoolissa. Kolmen layerin kuva. 
Toistan, ajattelen ääneen: Tein tämän itselleni. Se on valokuva.

Kirjoittaessani näitä viimeisiä rivejä, radiosta tuli Yle Puheen keskipäivän uutislähetys. 
Liikkeeni lakkasi, kun kuuluttaja luki uutisen:
"Olkiluodon kakkosreaktori palaa    ----  piti varmaan piruuttaan sekunnin tai puolen tauon lauseessa, ja jatkoi: tuotantoon sunnuntaina.
Sydämeni löi ylimääräisen lyönnin, mutta palautui normaaliin. 

Tarkoitukseni oli laittaa yksi oleellinen asia tähän julkaisuun,
mutta se saa odottaa . . . koska on kesken.  

Hyvää alkavaa viikonloppua. 

Porissa, Lucian päivän aatonaattona: 11.12.2020

____

___

__

_

-

.

.