Rospuutto: ajanjakso syksyn ja talven, sekä talven ja kevään välissä. Ei ole enää syksy, mutta ei vielä talvikaan. Ei enää talvi, mutta kevät antaa odottaa itseään. Kevät keikkuen tulevi, ja uusi lumi on vanhan surma. Sananlaskuja ja perimätietoa jolla on vinha perä.
Syysrospuutolla ei ole henkilökohtaisesti väliä, kun en ahdistu pimenevästä vuodenajasta. Mutta tämä päällänsä oleva orastava kevät, mutta ei sittenkään, ottaa kauniisti sanottuna aivoon. Sen voisi ohittaa, ja vääntää napista tai nupista kertaheitolla talven kevääksi. Kesä tulee sitten aikanaan.
On pittänyt kiirettä - tai ainakin olen ollut kiinni hommassa jonka otin tehdäkseni.
Mutta päätin vastapainoksi irtautua hetkeksi ja naputella blogin. Pääasiassa viikkoani määränneestä ja päivät täyttäneestä tekijästä.
Niitä otettiin viimeksi tai ainakin enemmän kuin nykyään joskus 80-luvulla, 90-luvullakin. Kerättiin lippaisiin ja rasioihin. ladottiin ja lajiteltiin kampoihin, joita käyttivät diaprojektorit. Niillä heijastettiin kuvia valkokankaalle. Diafilmiä ja sen kehityspalvelua myydään edelleen parissa hyvin varustetussa alan liikkeessä.
Jos huusholliin tuli kyläilemään sakkia joka viipyi ja viipyi, eikä osannut lopettaa vierailuaan konservatiivisessa muodossa, sen sai katoamaan ottamalla esiin projektorin ja kankaan, ja ilmoittamalla että katsotaan meidän lomakuvat viime vuodelta. Ja sen jälkeen pitää ehdottomasti nähdä myös puuhamaareissukuvat ja koiran kasvun vaiheet jotaka oli ikuistettu diakuviksi.
Melko takuuvarma konsti saada vieraat lähtemään, hyvien ja vakavien tekosyiden säestämänä.
Diakuvaaminen on taitolaji, mitä tulee valokuvauksen taitoon. Se on lahjomaton. Kuva epäonnistuu niin helposti, ettei enää muista mitä on kuvatessaan tehnyt kun saa filmin kehityksestä ja ihmettee miksi ne ovat aivan punaisia tai sinisiä. Kyse on värilämpötilasta; Diafilmi on tavallisimmin päivänvalofilmiä. Siis päivänvalon värilämpötilaa ymmärtäväksi valmistettua. Jos ja kun sillä kuvaa keinovalossa ilman salamaa, niin perseelleen menee. Kuvista tulee punaisia. Siniset hetket ovat todella sinisiä. Joku juhannuskokko kruunaa kurjuuden.
Nykyaikana värilämpötilaa kutsutaan digimaailmassa valkotasapainoksi. WB, eli white balance; toisella kotimaisella sanottuna. Sitä pystyy hallitsemaan, mutta kuvista tulee tylsiä. Eivät kerää peukkuja ja sydämiä somessa. Mutta ei hätää: Puhelinvalmistajat ovat kehittäneet laitteisiinsa hienoja esiasetuksia ja efektejä joilla saa vaivattomasti aikaan kuvia auringonlaskuista jotka ovat värimaailmaltaan kuin Pääsiäissaarilta, eivätkä Selkämeren rannoilta.
Keinovalofilmiäkin oli, ja kaiken maailman värikorjailusuodattimia, mutta olkoon.
Onnistunut diakuva valkokankaalle heijastettuna on hieno. Oikeastaan mikään valokuva ei ole visuaalisesti sen veroinen. Digikuvaa voi tietysti katsoa isolta ruudulta tai videotykillä. Mutta jokin niistä puuttuu, tai ovat liian korostuneita väreiltään, kontrastiltaan tai terävyydeltään.
Repro
Olen käyttänyt molempia, nyt kuluneella viikollakin. Ylläolevassa kuvassa on yksi kokoonpano jota olen käyttänyt. Pieni valopöytä, jonnka teippasin kiinni raskaahkoon uunivuokaan. Jotta se olisi tukevampi, ja jotta valotaso pysyisi täsmälleen vaakatasossa. Kamera on järkkäri, ja objektiivi nelikymppinen stm. Objektiivissa lähilinssi, ja tuossa kuvassa esiintyy vielä vastavalosuoja jossa uv-suodin. Testattuani jälleen ensin säädöt kuntoon, totesin että uv-suodin ei ole hyvä juttu ja heitin sen kaappiin. Uv-suodin on digissä melko turha; filmiajan hapatuksia, mutta käy se linssin suojaksi. Tässä tapauksessa se sekoitti lähilinssin kanssa kameran järjen. Taustalla pikkukamera ja pari tietokonetta, joita tarvitaan jonkinlaisen järjestyksen luomiseen.
Kun digitoitavaa materiaalia on paljon, ja tässä tapauksessani sitä on paljon, on yksi tärkeä asia huomioitava ja ratkaistava. Kuvatiedostoille on luotava kansiot, alikansiot ja muuta sellaista, jotta järjestys vallitsee ja kuvia saattaa löytääkin koneen tai muun tallennusvälineen syövereistä. Arkistointihomma on iso osuus työstä.
Ulos
Kävin ulkona kahdeksan päivän sisällä oleilun jälkeen. Kaupassakäyntiä lukuunottamatta en ole liikahtanut, mutta sitä ei "lasketa". Kävin apteekissa; buranaa. Sitten kävelin "toiseen päähän", kun halusin ottaa kuvan Googlea varten. Puuhailen muutaman sisällöntuottamisen parissa. Ne jäävät välillä pienemmälle huomiolle, varsinkin talviaikaan. Siinä tämän viikon ulkoiluaktiviteetti. En kuvannut maisemaa. Vain kylmää faktaa.
Kun saan digitointiurakkani valmiiksi, saattaa olla kevät ja rospuutto ohi. Ehkä ei ihan mutta melkein. Deadline on huhtikuussa, mutta kun menetän yöuneni saatan painaa hommaa hulluna ja se valmistuu ennen aikojaan.
Sunnuntaina (siirtyi launatailta sunnuntaihin) ehkä Kelponpuistoon, kun siellä tapahtuu frisbe-golftapahtumaa. Ihmettelemään ja katsomaan. Ja samalla raitista ilmaa. Vastapainoa digidigille.
- kuvakaappaus FB-ryhmästä: Räpsöön virtuaalinen kylätaulu
- kuvakaappaus FB-ryhmästä: Räpsöön virtuaalinen kylätaulu
Lopuksi ajankohtainen videovinkki - tietoisku
Ylläolevalla videolla esiintyy Reposaaren Saarentornin yleinen hätämerkki-sireeni joka sijaitsee sen talon katolla, jonka ensimmäisessä kerroksessa 30 metriä alempana, sijaitsee asuntoni ranskalainen parveke, jolta tuon videon ja varsinkin sen äänen muistin nyt menneenä kuukauden ensimmäisenä maanantaina kello 12 ikuistaa. Laitoin puhelimeeni muistutuksen.
Koska ilmiö oli minulle entuudestaan tuttu, en hätääntynyt tai ahdistunut, ekä soittanut hätänumeroon.
Koska Räpsöössä ei ole pankkiautomaattia, eikä minulla s-pankkitiliä eikä s-etukorttia, en voi nostaa tiliäni tyhjäksi, hankkiakseni joditabletteja tai 274 rullaa paskapaperia.
Olen kuullut joskus, että rantakioskilla on mahdollisuus "höyläyttää" käteistä ostosten yhteydessä. Jossain vaiheessa sinne syömään makkaraperunoita ja juomaan kal... kokista. Kesällä.
"my pleasure"
Lämpimämpää viikonlppua - keväistä
Reposaaressa: 11.3.2022
____
___
__
_
-
.
__
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti