Tarve tallentaa ja kirjoittaa

Kalenterin päivät käyvät tältä vuodela vähiin, mutta uusi odottaa aloittamistaan.
On joulunalusviikko. Olisi laittaa jo jouluisia kuvia ja kertoilla jouluvalmisteluista ja joulun odotuksista. Mutta minä jauhan jotain muuta joutavaa.
Kirjoituksen aiheita akiessani, blogin kypsyessä muutaman päivän ajan ennen kirjoittamaan ryhtymistä, aloin muistella tosi vanhoja - asioita, tekemisiä. Kirjoittamiseen tavalla tai toisella liittyviä.
Lopussa kuvia viime päiviltäkin.

Olen aina ollut kiinnostunut kirjoituskoneista. 2000-luvun alkuvuosina vanhoista sellaisista tuli keräilynkin kohde, kun tietokone oli jo syrjäyttänyt "mutterinuijat. Etsin  - etsein kuvistani kuvia niistä, löytääkseni sinisen olivetin jollaisen sain kinuttua äidiltäni noin 10-vuotiaana. Kyllästyin pian kuvien etsimiseen, mutta tämän otin esiin. Keräilyesineeksi jostain kirpputorilta löytämäni "mersu".
Matkakirjoituskone joka oli siistikuntoinen ja toimivakin. En tainnut sillä naputtaa riviäkään.  Koneita kertyi pieneksi kokoelmaksi asti. Jossain elämänvaiheessa ne kuitenkin saivat uudet keräilijänsä.
Raskaan konttori-Remingtonin noutaja kysyi, annanko sille takuun. Yli 100-vuotta vanhalle raudalle olisi voinut antaakin, mutta totesin ettei lahjahevosen hampaita tarkemmin pruukata katsoa. Kaikkea sitä!

"Teinari"  oli 70-luvulla melkein  kokonaa "tyttöjen juttu". Mutta on niitä ollut poikapuolisillakin. Minullakin pari, ja muunlaisia kalentereita ja päiväkirjoja paljon lukuisampi määrä. Vihkoja ja kansioita joissa koneella kirjoitettua liuskaa melkoiset määrät. Ovat suurimmaksi osaksi tallessa edelleen. Perikunnalle ihmettelemistä, ja roskiin heitettävää.
Olin alakouluikäisenä kummajainen, outo. Kiusattukin nykymittapuun mukaan. Tehdastyöelämässä eivät niin uskaltaneet, mutta aivan varmasti naurunaiheena. Siitä ei kehtaa kertoa. Vaikka rikokset ovat jo vanhentuneita, eivätkä lainalaisia.

Jokin ajaa  kirjoittamaan edelleen. Vaikka sekin käy monesti mielessä, miksi tai kenelle. Kirjoittaminen on terapeuttista. Ajankulua mutta kerrontaakin.

Saattaa olla, että pääseminen maakuntalehteen blogin kirjoittajana oli tai on ollut tähtihetkeni. Sillä oli aikansa, ja nyt ne kirjoitukset ovat jossain suuressa tuntemattomassa. Jollain ulkoisela tallennusvälineellänikin ne ovat jossain muodossa tallessa, mutta käsinkirjoitettujen  tapaan haihtuvat ajan saatossa pois. Lehtiblogi oli digisellainen, mutta joitakin "nostoja" paperiseenkin tuli. Ylläoleva sekavan tuntuinen oli yksi niistä.

Tämä jukaisu jota nyt luet, on tämän laiskurin päiväkirjan 474. kirjoitus. Ensimmäiset syntyivät aiemman blogin häivyttyä. Blogin jonka hävitin syystä josta minulla ei ole muiistikuvaa. Tämä katoaa ehkä jonain päivänä, ennenmmin tai myöhemmin kun Google päättää että tällaisia ei enää säilytetä tai tarvita. Yhdentekevää lopulta, kun ainakaan itse en ole silloin enää näitä kaipaamassa tai niiden perään huutelemassa. Valokuva-arkistoani olen miettinyt. luovuttaa se jollekin instituutiolle; museolle tai johonkin. Mutta jätän senkin asian sikseen. Mitä niitä tuputtamaan. Itsetunnonkohottamisen aika on ohi.
Mutta jatkan kuvien ottamista. Digille ja filmille.

Havaintoja menneiltä päiviltä, viikolta

 

 

 Suojasää 23 vuorokauden  jälkeen, joina lämpötila pysytteli pakkaslukemissa. Tänään sataa vettä.
Tuleeko vai eikö tule valkoinen joulu? Tulkoon vaikka violetti. Kuva ennen vesisateiden tulemista.
Täytyy ottaa tänään uusi - vertailun vuoksi.

 

 

Olen tehnyt hyviä hankintoja: Sähköavusteisen polkupyörän jäkeen tai jopa sitä parempikin ovat nämä nastakengät, jotka pääsivät tositoimeen eilen, kun kaljamakelit alkoivat.
Selaillessani marraskuun alkupuolella käyttäjäkokemuksia jotka johtivat näiden hankintaan, näin ja luin monta kommenttia joissa hämilliset 3-kymppiset pahoittelivat joko hankintaansa tai sitä etteivät kehtaa hankkia nastakenkiä, kun eivät ole vielä tarpeeksi "vanhoja".

Toinen on kauppakärry, joka on  suuren yleisön ajatusmaailmassa ikäsidonnainen vehje. Minulla / meillä on sekin. Enkä pois antaisi. On toiminut jo kameralaukkunakin, kun on raskaampaa kalustoa tai useita kameroita olut tarvis kuskata.
Mistä se hämillään olo johtuu? Se on  niin että henkilöt jotka eivät voi tai pysty hommaamaan itselleen nastakenkiä tai kauppakärryä, ovat aiemmin naureskelleet niile. Ivanneet niitä mummokärryiksi ja pappakengiksi. Ylpeys tai kieroutunut itsetunto ei anna hankkia, vaikka hyviksi salaa ajattelevat. Itselleen sika hallan tekee, kun ruokakaukaloonsa paskantaa.
Kuolleista ei saa puhua muuta kuin hyvää, mutta eräs muiden naureskelija meni puolisonsa hautauspäivän iltana leikkaamaan seppeleistä nauhat ja muistovärssyt, etteivät kylän ihmiset mene lukemaan mitä kukin sureva oli niissä sanonut. Tehkää johtopäätöksenne.
 

 

Kameralla tekemistä 

Kuvaustekniikkaa pitää olla mukana jutuissa. Neulanreikäkameranhan tietävät kaikki. Camera obscura, pimeä huone jonka seinässä reikä. Josta heijastuu kuva vastakkaiselle seinälle.
Neulanreikäkuvausta harrastetaan tänäkin päivänä, vaikka kuvat eivät ole skarppeja. Teräviä, mikä tuntuu olevan nykypäivänä hyvän kuvan mitta. Mitä terävämpi sen parempi.
Tämä on sellainen: neulanreikäkuva, mutta digille otettu. Filmille sitten, kun käki kukkuu ja kevät on.

Kamera ja neulan reikä folioteipissä. 0,25 milliä halkaisijaltaan, tuossa keskellä. Insuliinikynän neulalla tehty. Reiästä filmitasolle, tai tässä tapauksessa kennon pinnalle on matkaa viitisenkymmentä milliä. Reiän halkaisijan suhde tuohon "polttoväliin" muodostaa aukkoarvoksi f 240. Valovoimaa ei siis ole.
Tein tuon, saadakseni vähän mittakaavaa valotusajalle ja isoarvolle. ISO 800 oli kuvaaa ottaessani asetuksena. Siitä voi johtaa valotusaikaa 400 ison filmile. Täytyy perehtyä resipookkivirheeseen, ennen filmikokeiluja.
Miksi?  Koska se on olemassa - alternatiivinen valokuvaaminen.

 

 

Kaupungilla

 

1988 - lauantain alkuilta Antinkadun ja Itäpuiston nurkalla, taustalla Albatross- niminen suosittu ravintola silloin. Sukupolvet kohtaavat. Menevä menossa, vastaan tuleva palaamassa.
Kuva jota en unohda, en kuvana enkä sen tekemisen tapoja. Keittiön pöydän ääressä vedostettua isoa papreikuvaa jota tein  yhden. Negatiivit kadonneet ties minne. Henkilö on menneen ajan kuuluisuus. Nimen etukirjaimen näin somessa, kun kuvan julkaisin. Se ei ole A. Se on M.

Nykypäivän - tämän päivän "Ahlaisten Heikki" Toria kiertävä miesoletettu, melkein väärin oletettu. Tehkää johtopäätöksenne. Hän ei huuda kuten ahlaisten heikki. Hänellä on pyöräkorissaan bluetooth-kaiutin.

 

Bussipysäkkibongaus Maantiekadulla. Pumpputori on hieno pysäkin nimenä. Virallinen on pääterveysasema-I. Itään päin menevä bussi. Kävin hoitotarvikejakelussa. Satasairaalassa kahdesti, mukana ja itse. Sairauksista puhuminen on ....  ei kuulu tapoihini ainakaan näin.

Joulupata on Sokoksen ovella.

 

Sairaalan sisäpihalla on käynyt pukki. Joulupukki.

Kuvan muokkausta, säätöä graafiseksi. Mekein onnistuin.

 Mutta hyvää joulua! Se on pian.
Palaan sen jälkeen - tänne blogiin. En ole menossa minnekään- jouluna.

 

 

Porissa: 19.12.2023

 

_______