tiistai 5. kesäkuuta 2018

Runsaudenpula

Edellisestä blogipäivityksestäni on yli kaksi viikkoa. Kirjoitin sen 26. toukokuuta. Sen ja tämän kesäkuun viidennen päivän väliin mahtuu pari- kolme aloitettua kirjoitusta ja kuvakoostetta, jotka poistin keskeneräisinä.
Aiheissa ja niiden valinnoissa vaivaa runsaudenpula, jonka laitoin tämän otsikoksi.

On alkanut vuodenaika joka painostaa tekemiseen. Monet hääräävät puutarhansa parissa, jotkut kesäretkillään jo. Valokuvaukseen hurahtaneet ottavat kännyköillään kuvia kukista ja kesäisistä auringonlaskuista. Ja monesta muusta aiheesta niiden välillä. Kevään tapahtumissa; vapussa ja koulujen päättymisen myötä vietettävissä juhlissa ollaan voiton puolella. Jäljellä on enää juhannus,  jonka jälkeen alkaa kesätapahtumien ruuhka. Porissa tapahtuu heinäkuussa. On suomiareenat, jatsit ja asuntomessut. Väkeä liikkuu ja käy pyydyksiin. Kuvia vyöryy someen ja muuhun reaaliaikaiseen ympäristöön, jotka pitävät arkipäivämme kehyksissään.

Itselläni on tullut kuvien julkaisemisen ja levittämisen kohdalla vastaan raja. Jokin henkinen turhautuneisuus, jonka syy on helposti katsottavissa itsekyydeksi. Olen jakanut kuvia, mutta hetken kuluttua poistannut. Aivan kuin blogikirjoitukseni, joita en koskaan saattanut julkaistavaksi asti. Suosio ja huomio ovat aiheuttaneet minussa vastakkaisen reaktion, verrattuna siihen mitä useimmat hakevat.
Jotenkin en enää jaksa. Olen kääntynyt sisäänpäin.

Kuvaan paljon. Kuvaaminen on minulle elämäntapa, ollut aina. Aiheet vaihtelevat, mutta muutamiin olen juuttunut. Rakennusten purkamisiin, uuden rakentumisen seuraamiseen ja dokumentointiin. Pariin maisemaan joita kuvaan vuodesta toiseen. Kotipihan näkymiin vuodenaikojen vaihtuessa. Tämä vuosi on mennyt itselleni ennen kokemattomien menetelmien haltuun otossa. Filmikuvaus on palannut, ja vienyt melko ison osan "vakavampaa" tekemistäni. Pimiö on rakentunut hiljalleen, muutama vanha kamera on tullut hyllyyni ja käyttöön. Skannerikin on jurnuttanut isoresoluutioista tiedostoa filmeiltä. 

Ylläoleva kuva on tämän blogipäivitykseni ainoa kuva. Voisikin ottaa jatkossa tavaksi laittaa vain yhden kuvan kutakin kirjoitelmaa kohden.  Vaarana tosin on ettei kukaan lue tekstiä ilman kuvia. Niin kuin radiostakin vaihdetaan äkkiä musiikin puolelle.

Mutta tuo kuva: Se on minulle merkittävä, eräänlainen rajapyykki. Useamman kuukauden miettimisen ja tiedonhaun tulos. Sen synnytys oli pidempi kuin minkään aiemmin tekemäni.
Kuvan teko alkoi jo useita kuukausia sitten: Jonain kevättalvisena päivänä pimensin kylpyhuoneen ja sulkeuduin sinne leikkaamaan punaisessa himmeässä valaistuksessa valokuvapapereita 9 x 12 sentin kokoisiksi. Laitoin leikkaamani paperit laakafilminpitimiin, odottamaan jatkoa.
 

Ennen kun ehdein kokeilemaan suoraan valokuvapaperille kuvaamista, löysin lisätietoa menetelmästä. Paperit pitää esivalottaa ennen kuvaamista, jotta varjokohtiin saisi sävyjä. Siihen hommaan tarvitaan suurennuskoje, sellainen jolla tehdään paperikuvia pimiössä. Siis vedostetaan.
Puuttuva suurennuskoje sattuikin löytymään sopivasti, ja pääsin tekemään sen esivalotuksen.
Homma meni empiiriseksi tutkimukseksi. Muuttujia tuli monta. Päätin ottaa säätökuvat kotipihalla. Niiden tuloksena tuo ylläoleva kuva, joka on siis kuvattu palkkikameralla suoraan 9 x 12 senttiselle valokuvapaperille. Ei siis tavalliselle filmille.
Tuloksena kuvauksesta oli toistakymmentä eri jyrkkyyksistä ja vaaleusasteista paperinegariivia. Skannasin ne, ja hain saamistani kuvista käyttökelpoisimman jonka käänsin kuvankäsittelyssä negatiivista positiiviksi. Useamman säätövaiheen jälkeen yhtenä hyvänä versiona ja lopputuloksena tuo.

Ottaessani kuvia paperille, valmistauduin henkisesti siihen ettei tulos ole kaksinen. Yllätyin saamastani tuloksesta positiivisesti. Vaikka kuva on sävyiltään menlko jyrkkä, on se kuitenkin "käyttökelpoinen". En sano että siitä tuli taidetta, koska taide ei synny vahingossa vaan tekemällä.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. 


Taidekuva terminä on saanut minut välillä kiukkuun. Olen kuitenkin pitänyt suuni soukalla somen valokuvaus- ja maisemienihastelufoorumeilla. Valokuvakritiikki on kuollut. Välillä tekisi mieli sanoa suoraan mitä jostain ajattelee, mutta se ei sovi. Pitää olla rakentavaa palautetta. Henkilökohtaisuuksiin ei saa mennä. Ja henkilökohtaisuuksiin menee kun toteaa jonkun kuvan olevan paska! Kun jonkun kuvan värimaailma on aivan naurettava. Terävyyttä on haettu kaiken muun kustannuksella ja lopputuloksena on kiiltokuva.
Joskus kun kuva on mennyt "peleen", se on määritelty taidekuvaksi.









.
..
...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokemäenjoki menee tukkoon

Ylläoleva taulukko esittää YVA-menettelyssä lueteltuja päästömääriä, jotka BASF arvioi laskevansa akkumateriaalitehtaaltaan Harjavallassa ...