Laiskurin päiväkirja: Loppuvuosi ja uusivuosi

Vuosi vaihtui tuulisessa pyrysäässä. Joulukuun puolivälistä vuoden loppuun, en oikein kyennyt blogia kirjoittamaan. Melko vähän muutakaan, jonka syy lienee kaikille selvä kun tämän koosteen loppuun pääsee.

Tässä pieni yhteenveto loppuvuoden näkymistä.

Kun lennätyssäännöt Porin lentokentänkin ympäristössä hieman löystyivät, on mahdollista kuvata ilmasta käsin kohteita kaupunkialueellakin. Olen luvattomasti kuvannut raatihuonetta ennenkin, hyvin maltilliselta korkeudelta kuten nytkin luvallisesti. Tällainen matala ilmakuvaus on kuitenkin tuloksiltaan aivan toista kuin maan pinnalta tehty.
Jouluuusi on pystytetty raatihuoneen edustalle ja odottaa valojaan.

Raatihuoneenpuistosta etelään: Pohjoispuisto, ja horisontissa kaksoistorni.

Porin vanha lyhytaalto-radioasema Väinölässä. Päädyin mustavalkomuunnokseen, vaikk'en niitä oikein digikuvina arvosta. Tunnelmaan sopi kuitenkin tällä kertaa.

Surutyötä - onko sellaista ? Olkoon tämä osa omaani

17.12.2018:
Olin äidilleni kuljettajana ja saattajana Turun yliopistollisessa keskussairaalassa, eli TyKsissä. Samoin olin kuljettajana 14.12.2018 samassa paikassa: TyKS:in uudistetussa T-sairaalassa, jonka arkkitehtuuri on saanut paljon kehuja jajulkisuutta. Tämä kuva on jälkimäiseltä, viimeiseltä matkaltamme. Muakanani oli arkkitehtuuriin hyvin soveltuva kameranikin, mutta jostain syystä en sitä jaksanut autosta mukaani ottaa. Tyydyin suunnittelemastani poiketen napsimaan vain muutaman kuvan puhelimella, jotka korjailin ja kursin kokoon tietokoneella. Vaikka olin innoissani arkkitehtuurista, ja kotona suunnittelin vaikka minkälaista kuvaamista, ajatukset lakastuivat perille päästyäni.

Pari päivää myöhemmin:

Tein tämän kuvan 19.12; muistokuvan äidistäni 60-luvulla otetusta kuvasta. Kaksi päivää viimeisen yhteisen matkamme jälkeen. Tehtävä oli raskain kokemani, vaikka sain tehdä sen yksin. Olen kuvannut useita hautajaispöytäkuvia. Asiakkaista jotka tulivat kuvaamooni, pyytäen ottamaan viimeisen kuvan. Melkein aina mustavalkoisen. Silloin elettiin filmiaikaa.
Äitini menehtyi 18.12. aamupäivällä, kotiinsa 7 kuukautta kestäneen sairastamisensa väsyttämänä.
Yritin saada häneen 19.12. puhelimitse yhteyden, mutta hän ei vastannut. Asuinpaikkakuntansa kotihoidon työntekijät, joille soitin, menivät katsomaan tilannetta. He eivät soittaneet takaisin, josta jo tiesin tilanteen.
Poliisit toivat suruviestin myöhemmin iltapäivällä.

Ilmoitin äitini poismenosta hänen taloyhtiönsä edustajalle. Pyysin laittamaan seuraavaksi päiväksi suruliputuksen. Äitini hoisi talon liputukset yli 10 vuoden ajan, kunnes liikkuminen tuli vaikeaksi. Nyt oli muiden vuoro liputtaa hänelle.
Menin käymään asunnollaan, ja ehdin ottamaan kuvan juuri ennen auringonlaskua ja lipun laskua.
Lääkedosetistaan saatoin arvioida kuolinajan 18.12.2018 aamupäiväksi. Häntä hoitanut lääkäri soitti minulle myöhemmin, ja sanoi ettei oikeuslääketieteellistä tarvita vaikka kotonaan menehtyi.
Tapaus oli niinsanotusti selvä.

Surutyötä kaupungin yössä ja yksinäisyydessä

Korsmanin talossa, Porin viidennessä osassa, on tehty Satakunnan museon toimesta jokaiselle adventille jouluikkuna.

Tämä kuva on otettu kolmannen adventin ikkunasta. Vietin aikaa kaupungilla 20.12. vastaan yöllä. En mennyt illalla nukkumaan, kun vein anoppini linja-autolle aamulla klo 5.
Neljäs, viimeisen adventin ikkuna-asetelma taitaa jäädä kuvaamatta.

Toinen öinen näkymä, josta ottamani kuvan poimein tähän, lukuisten muiden joukosta:
Kauppakeskus BePopin Isolinnankadun puoleinen sisäänkäynti yön hiljaisuudessa.

Elämä jatkuu

Sain eräässä kovanluokan someryhmässä, jossa välillä salamoi ihan kunnolla, ja kättä väännetään ja puhutaan välillä isoilla kirjaimilla, niin koskettavan kommentin tilanteeseeni, että se täytyy panna tähän muistiin:

"Rauhallista ja muistojen lämmittävää aikaa teille.

Läheisen menetys on aina iso asia, se tuntuu tosi oudolta, että ko ihminen kuolee niin maailma aivanko pysähtyy sillä hetkellä, mutta kuitenki kaupat aukeaa huomennakin, ihmiset kulkee töissä ja kaikki on aivanko ennenkin, ja samalla kuitenkhaan mikhään ei ole enää entisensä "

Tuomaanmarkkinat. Tuomaan päivänä: 21.12.2018 Porin kävelykadulla ja torilla. Lähdin kameran kanssa liikkeelle. Kuva jonka valitsin on eetunaukiolta, itäpuiston ja kävelykadun risteysalueelta.

Kuvasin illalla raatihuoneen joulukuusen, joka oli saanut valonsa.

Kävin Ruosniemen hiihtokeskuksessa, ottamassa kuvan samasta näkymästä kuin vuosi sitten.

Tein "joulukortin" Someen. vanhasta kuvasta, kun en uutta ole kyennyt ottamaan

Joulun jälkeistä elämää

Jouluna tallentuneet kuvat jäävät itselleni arkistoihini. En julkaise niitä julkisesti, kuvissa esiintyvien ihmisten yksityisyydensuojan vuoksi. Enkä muutenkaan koska ne eivät ole sen laatuisia tai aiheisia että toisivat mitään informaatiota julksina.

Joulun mentyä ja välipäivien koitettua, marssein autokauppaan. Ajatus vaihtaa Volvo johonkin pikkuatoon tuli uudelleen esiin, nyt vaimoni herättämänä. Iso autokauppaketju mainosti kokosivun ilmoituksilla ja netissä välipäivämarkkinoitaan. Ensimmäinen ehdokas vaihdokiksi löytyikin heidän valikoimistaan. Menin siis ensin marmoritiskille, ja kysäisin löydöstäni. Se oli kyllä myynnissä, mutta korjaamollaan joka oli välipäivät kiinni; työntekijät lomalla ja ovet lukossa. Autoa ei siis päässyt edes koeistumaan. Pyysivät tulemaan uudelleen "ensi vuonna". Lupasin, mutta tiesin jo luvatessani etten tule lupaustani pitämään. Minulla oli myös toinen ehhdokas katsottuna.

Menin saman tien yksityiselle autokaupalle: "mestaan" josta volvonkin aikoinaan sain hankittua. Kaupat syntyivät, ja tästä edespäin katson nopeuksia ja muuta informaatiota tällaisesta taulusta, joka poikkeaa perinteisestä jonkin verran. Se on kuitenkin minulle entuudestaan tuttu: Ranskalainen on ollut tällainen jo 80-luvulla. Citroen on minulle viides. En ole sen suhteen ennakkoluuloinen. Vain toiveikas.

Otin sitikasta kuvan parkkipaikallamme. Lähinnä sen takia, kun sen viereen oli ilmestynyt Volkswagen Up!

Tuollainen up oli minulla kiikarissa menneenä, vai olisikohan ollut jo 2017 loppukesänä. Olin silloinkin harkinnut pieneen autoon vaihtamista, ja kävin ehkä suurimmalla marmoritiskillä sellaista havittelemassa. Silloinen myyjä lupasi soittaa minulle tarjouksen. Puhelua ei koskaan tullut. Sitikka ja volkkarin pienin, ovat kooltaan jokseenkin samat. Sitikka ehkä inan leveämpi. Tykkään kuitenkin nelipyttyisestä moottorista enemmän kuin kolmi-sellaisesta. Eikä minulla ole koskaan VAG-konsernin tuotoksia ollut. Eikä taida koskaan tulla olemaankaan.