Laiskurin päiväkirja: Tubitoimistosta Naamabaariin

Kaksi edellistä blogijulkaisuani saivat minut ajattelemaan tätä seuraavaa aihetta, etten vallan ala jauhamaan useimmille oudosta aiheesta, jolla ei nykyisenä älypuhelinten aikana oikeastaan ole "arvoa".

Kävin eilen kaupungissa, pyöräilemässä kameran kanssa. Kamerassa oli ja on edelleen sen ensimmäinen filmi, josta kirjotitn edellisessä postauksessani. Valitsin kohteiksi paikkoja ja asioita joita olen kuvannut ennenkin filmille, saadakseni vertailukuvia filmikuvaukseen. Aloitin kierrokseni rautatieasemalta, veturibongaus-mielessä. En niinkään filmikuvaus- . Uusi numero veturialbumiinikin löytyi. Sieltä edelleen raatihuuoneenpuistoon ja Heinen talolle, ja Taavisillalle.

Mutta asemalta keskustan suuntaan mennessäni, pysähdyin Hansakadun ja Opettajainkadun kulmaan. Nappasin puhelimella kuvan talosta jonka olen joskus päättänyt tallentaa. Siitä tämän kirjoituksen otsikkoon alku ja kansikuva.

Talossa toimi aikoinaan tubitoimisto. Tuberkuloositoimisto, jollaisia oli ympäri maan. Tuberkuoosi oli 1900-luvun alussa ja pitkälle 50-70- luvulle vakava kansanterveydellinen uhka ja vaara, johon kiivaimmillaan kuoli yksi suomalainen joka tunti. Sen seurauksena perustettiin parantoloita, joiden joukossa Satakunnan parantola, sittemmin Satalinnana tunnettu. Minulla on siitä kokemukseni äitini työpaikkana ja omina asuinpaikkoinakin.

Porin tubitoimistokin tuli minulle tutuksi, mutta nyt siitä ovat vain muistikuvat jäljellä. Isäni sairastui tuberkuloosiin vuoden 1970 paikkeilla. Hänelle tehtiin iso sydänleikkaus: paikattiin synnynnäisenä vikana tullut aukko tai reikä sydämen kammiossa. Toimenpiteen seurauksena hänen vastustuskykynsä hävisi, ja tubi iski. Hän oli hoidettavana Satalinnassa, jota seurasi bassi-lääkekuuri. 5 litran peltipöntöstä, jossa lääkkeet oli toimitettu, tuli rautanaulojen säilytyspurkki. Tuollaisia kummajaisia on jäänyt mieleeni.
Isäni parani tuberkuloosista. Mutta elimistönsä alkoi hylkiä sydämeen tehtyä paikkaa, kun lääketiede oli sellaisen osalta kehittymättömänpää kuin nykyinen. Hänen sydämensä petti ja äkkikuolo korjasi kolmekymppisenä. Ruumiinavauksessa kuulemma kävi ilmi sydämen laajentuminen kooltaan kaksinkertaiseksi.

Minut tietysti tutkittiin tuolloin sataan kertaan. Pienoisröntgenkuvaa tubitoimistossa. Lisäksi sydänkuvaa muualla, kun perinnöllisyys piti selvittää. Ei ollut kumpaakaan. Näköä ja kuuloakin kontrollitutkittiin ties kuinka kauan. Näköhermon vika oikeassa silmässä, kuulon alenema vasemmassa korvassa. Johtuvat kuulemma pitkäksi mennneen syntymätapahtumani aiheuttamasta hapenpuutteesta. Vartti pidempän niin olisin ymmärrykseni tasoltani delfiini. Ehk'ei ihan huono vaihtoehto sekään.
Tubiaiheeseen voi tutustua perusteellisemmin, hakemalla tietoa tuberkuloosin vastustamistyöstä ja yhdistyksistä. Nykyhetken korona lienee samalla tasolla joskus 50 vuoden kuluttua. Kiinnostavuudetaan ja vaarallisuudeltaan.

Naamabaariin

Napsittuani filmille tarpeelliset ja ajattelemani vertailu- ja kameratestiruudut, lähdin kotiin päin. Mutta pysähdyin Eetunaukiolla, johon on avattu uusi "kahvila". Paikka oli aiemmin nimeltään Ice cream house, joka sai satapaskan tapaan porilaisen lempinimen naamabaari. Onko se lempinimi vai pilkkasellainen, kukin miettiköön tykönään. Nimi säilynee jatkossakin.
Kahvilan perusti jääkiekkofirma: Porin Ässät. Sama firma otti hoitaakseen rantamakasiinin, entisen Cafee Jazzin ravintolatoimen. Mutta se meni jatkoajalle, kun ranta on tämän kesän kiinni Jokikeskus-remontin takia.

Tämän uuden uudistetun paikan nimi on nyt Shots. Kyltissä on englanninkielistä litaniaa, samoin kun ikkunoiden yläpuolillakin. Englantia - ei sanaakaan suomen kieltä. Se on niin stanan trendikästä ja katu-uskottavaa tiktokkikieltä. Kyllä minä kieltä osaan, varsinkin kirjoitettua englantia. Ja varmasti kansa löytää paikan vaikkei muuta ymmärtäisikään. En kuulu kohderyhmään, minä vain seurailen asioita. Kahvia saan halutessani muualtakin. Ja juottolahan tuo myös on, kun katsoo sen nettisivujen listoja. Näyttäytymisen onnistuminen onnistunee varmasi.
Syy pysähtymiseeni oli muu, mutta tulipa tuokin google-sisällöntuotettua. Meinasin ottaa vanhaan tapaani kuvan JWG.org: in ovella päivystävistä henkilöistä, mutta he pakenivat sisätilaansa ennen kun ehdin. Habitukseni saattaa olla heidän keskuudessaan pantu merkille, ja käyttäytyvät tavallaan.

Muita kuvapareja

Liikekulman sisäpiha oli muutama vuosi sitten tällainen. Edesmenneen Spar-kaupan värit. Tiloissa erotiikkabaari. Kauan sitten kuulemma Liikebaari.

Nyt se on nimetty taidepihaksi. Netistä löytyy taiteilijan nimi jota en enää muista, vaikka eilen sen googlasin ja onneliseen-poriryhmään kuvien kanssa jakelin FB-sivultani.
Kuvat on tehty Harri Virran kuvaamossa ja olikohan sataprint joka printtasi. Ihan kiva.

Katariinan- ja Äestäjänkadun kulmassa oli Autotalona tunnettu talo, jossa toimi monenmoista yritystä ja toimintaa. Ennen purkamista annettiin graffitien tekijöille tilaisuus toteuttaa itseään vapaasti.
Kuva parin vuoden takaa, tai neljän.

Nyt se on tuollainen. Ku olin etuajass liikkeellä, poliisilaitokselle henkilökorttia anomaan, oleilin hetken Karhunpuistossa ja samalla kuva tyhjästä tontista. Kauhea(?) kiire oli se silloin pistää matalaksi. Mutta suhdanteet tai jokin on viivästyttänyt uusiokäyttöä.

Kamerakuumeen - filmisellaisen lääkityksen toinen vaihe.

Kuten edellisessä päivityksessäni kerroin, hommasin filmikameran. Sen tuloksia odotellessa päädyin jatkamaan kuumeen hoitoa, mutta samalla päätin että tämän kameran tehtävä minulla on tullut tiensä päähän. Tein taas jotain mitä en olisi uskonut tekeväni. Pistin täyskennoisen digijärkkärin myyntiin, tasoittaakseni filmikuvauksen pariin palaamisen kustannuksia. Ne eivät ole suuria, mikä ei pakottnut myyntiin ryhtymistä. Mutta tämä on olut tarpeeksi pitkään kameralaukun painolastina, ilman vähemmän järkevääkään käyttöä. Jouti mennä, ja meni äkkiä. Hinta kohdallaan, ja vähän tuuria. Yksi ostaja riittää.

Tuskin olin ensimmäistäkään kuvaa juuri hankkimallani Lynx:illä ottanut, kun jo löysin itseni kahlaamassa rullafilmi / 120 koon keskiformaatin kameratarjontaa. Kinokoollakin pääsee alkuhuumaan, mutta rulla on oma maailmansa, jota ei mikään järkisyy auta.
Plarattuani erään verenimijä-kamerarescuefirman tarjonnan, menin tori-sivulle, ja lopulta huutonettiin josta löysin tämän Agfa Isolette II:n. Luotan myyjän sanoihin, että se toiii ja palkeensa ei falskaa. Saapunee lähipäivinä ja testausruljanssi alkaa alusta.

Tilasin rullafilmiä Harjun Filmipuoti nimisestä liikkeestä. Ilfordin pan-äffää iso 50, mustavalkoisena josta pidin aikoinaan kovin. Sen lisäksi värifilmiä(!), mutta ei tavanomaista vaan Lomographyn metropolia. Se tuottaa lomomaisia kuvia. Niitä saa aikaan digistäkin helpolla, mutta eivät ne ole sellaisia aitoja. Mene ja tiedä.
Ovatko nämä filmikamerat kalliita? Filmit jotka tilasin ja niiden kehittäminen kaupassa maksavat enemmän kuin kamerat jotka huutelin. Joku paitavertauskin on mutten muista tarkkaan. Teepaitoja saa kympillä kolme.

Punakantisen muistikirjani aukeama. Kirja josta voin palauttaa mieleeni filmiasioita ja filmejä.
Tämä ääripää: Ikivanhan värifilmin kuvaus "lomokameralla" ja kehitys mustavalkokemioilla ständinä. Eli kaikki tavaomaisesta tai "oikeasta" poiketen.

Kaupungilta tuli kirje. Matkakortti jolla pääsee linja-autoilemaan. Kortti jolle ladataan "arvoa" puhelinäpillä, ja taas mennään. Otin muistoksi kuvan jotta jäähdyin paremmin lukemastani porilaiskansallisesta ulinasta; kun kaikki maksaa ja mikään ei varmaan toimi. Ja kesästäkin tulee sateinen ja kylmä. Eikä porin ässät pärjää.